play

Matkan päästä: Yksinäisyydestä, vol. 2

Kuva: Riikka Hiltunen

Riikka Hiltunen

Olen vältellyt jo jonkin aikaa tästä aiheesta kirjoittamista. Ja "vältellyt" on täysin eri asia kuin se, ettenkö pitäisi aihetta kirjoittamisen arvoisena.

Aina kun olen kokenut yksinäisyyttä tai lukenut uutisista sen olevan yleistä ikäisteni keskuudessa, ensi reaktioni on ollut kieltäminen. Ei kai sitä yksinäisiä olla, kun on saatu yliopistosta kavereita ja perhettäkin tulee nähtyä säännöllisesti! Pitää vaan laittaa suupielet ylöspäin ja lähteä reippaalla mielellä harrastusryhmiin ja yliopiston bileisiin.

Kun on kyyhöttänyt kaksi vuotta enimmäkseen näyttöpäätteen äärellä kotonaan, on helppo kuvitella, että muut ovat sopeutuneet paremmin. Instagramista näkee kurssilaisten käyvän lasillisella, ja työkaveritkin ovat aloittaneet yhteisen harrastuksen. On helppo uskotella itselleen, että kyllä minäkin, jos vain olisin vähän hauskempi, iloisempi tai reippaampi. Kyllä minäkin, jos olisin vähän enemmän jotain muuta ja vähän vähemmän oma itseni.

Korona-ajan opiskelun kipukohta ei ole aina se, etteikö ihmisiä voisi tavata. Kipukohta on se, että kun ihmisiä tapaa, paineet ovat melkoiset. Koronan myötä vastuu yhteyden ottamisesta on jäänyt yhä useammin jokaisen omalle kontolle. Ihmiset laiskistuvat ja jaksavat pitää yhteyttä vain niihin, joista todella välittävät.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Joten kun kohtaa uusia ihmisiä, nousee kysymys: miksi he haluaisivat pitää yhteyttä juuri minuun? Mikä minussa olisi muka niin erityistä, että kymmenien puolituttujen merestä he valitsisivat minut? Siinä hötäkässä saattaa unohtaa varmistaa, että itse pitää niistä ihmisistä, joiden kanssa viettää aikaa.

En usko, että moni tajuaa, kuinka lamaannuttavan yksinäistä on muuttaa uuteen kaupunkiin, jos ei juuri saakaan uusia ystäviä – tai edes mahdollisuutta siihen. Vanhan kotikaupungin taakse jättäminen ei silloin tunnukaan vapauttavalta vaan pikemmin haaskaukselta. Vanha koti ei tunnu enää kodilta, mutta uuteenkaan ei ole vielä sopeutunut.

Jostain syystä nuorten aikuisten hyvinvointi alkaa kiinnostaa yhteiskunnassa yleensä vasta sitten, kun ollaan jo huonossa jamassa. Hoetaan että tsempatkaa vielä vähän, ja sitten yllätytään, kun se ei auttanutkaan. Nuorten aikuisten keskuudessa yksinäisyys ja mielenterveysongelmat ovat niin tavallisia ilmiöitä, että emme aina edes jaksa puhua niistä.

Uskon, ei, tiedän, että tilanne voi muuttua paremmaksi. Yksinäiset löytävät toisiaan joka päivä. Rappukäytävässä tai työpaikan kahvihuoneessa sattuu vastaan se yksi, jonka seura ei jännitäkään niin paljon. Korona ja rajoitukset väistävät vielä joskus, ja tilaisuuksia tavata tulee entistä enemmän.

Jostain syystä nuorten aikuisten hyvinvointi alkaa kiinnostaa yhteiskunnassa yleensä vasta sitten, kun ollaan jo huonossa jamassa.

Tunne omasta viallisuudesta ei poistu yhtä nopeasti. Ainakin itse tulen vielä monta kertaa kiroamaan sitä, miten en keksi puheenaiheita puolitutun kanssa tai välttelen rappukäytävään menoa, jos naapurini on siellä. Se ei haittaa, kunhan muistaa, ettei tunteella ole välttämättä paljoakaan tekemistä todellisuuden kanssa.

On helppo haikailla menneeseen ja toivoa, että asiat palaisivat entiselleen. Sanonta "ennen kaikki oli paremmin" ei ole ehkä koskaan tuntunut yhtä ajankohtaiselta kuin nyt. Se on kuitenkin tarpeeton toteamus, koska mennyt on mennyttä eikä meillä ole muuta kuin tämä hetki. Olisi väärin jättää sen potentiaali hyödyntämättä vain siksi, että jossain tuolla menneessä oli ehkä joku tätä parempi hetki.

Yksinäisyyteen pitäisi puuttua myös yhteiskunnallisella tasolla. Kun sanotaan, ettei yksinäisyys ole yksinäisen oma vika, pitäisi myös toimia väitteen mukaisesti. Miksi laittaisimme jonkun korjausvastuuseen sellaisesta, mitä ei ole itse aiheuttanut?

Katson myös päättäjien suuntaan. Olisiko meille opiskelijoillekin viimein tarjolla jotain muutakin kuin kylmää kättä ja iänikuisia seläntaputteluja? Kuinka monen nuoren pitää syrjäytyä, ennen kuin viesti menee perille?

Mietin edelleenkin itsepintaisesti, että ehkä pitäisi kirjoittaa jostain kevyemmästä ja tsempata taas yksinäisyyttä tuonnemmas. Onnekseni muutamat ikäryhmäni edustajat ovat jo puhuneet nuorten aikuisten kokemista haasteista.

Sain haastatella yliopisto-opiskelijaa ja ainejärjestöaktiivia Saara Pajusta (Karjalainen, 17.6.). Hän kertoi rohkeasti ja samaistuttavasti omista yksinäisyyskokemuksistaan ja muistutti, että esimerkiksi Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiön (YTHS) resursseja lisäämällä nuorten aikuisten oloa voitaisiin helpottaa. Elina Räsänen muistutti kolumnissaan (Ylä-Karjala, 14.6.), ettei mielenterveysongelmista puhuta edelleenkään tarpeeksi, vaikka ne ovat yleisin syy nuorten aikuisten sairauspoissaoloihin.

Muiden kokemuksista kuuleminen sai tajuamaan, että ehkä yksinäisyyden tunne ei olekaan omaa syytäni. Että ehkä en pilannutkaan elämääni, vaan tein parhaani vaikeassa tilanteessa. Siksi kai kirjoitan aiheesta itsekin. Häpeästä välittämättä.

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta