Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Arkista araknofobiaa

Arkista araknofobiaa

Viime talvena asunnossani oli hämähäkki. Sen huomasi ensimmäisenä veljeni, joka osoitti seinällä killuvaa ötökkää vierailunsa lopuksi. Mikäs siinä, ajattelin. Kyllä täällä on tilaa kahdelle. Ainakin, kun toinen on noin pieni.

Mieleni muuttui, kun eräänä iltana uusi kämppäkaverini oli hivuttautunut viereeni sängylle katsomaan Frendejä. Hysteerinen kiljahdus pääsi huuliltani, kun ponkaisin ylös sohvalta ja pelästytin siinä sivussa uuden ystäväni patjanrakoon.

Kauhun ja hysterian vallassa tein seuraavaa: heitin päiväpeiton lattialle. Heitin patjan ja petauspatjan lattialle. Tuijotin sängyn pohjalaudoilla lepäävää kahdeksanjalkaista. Tartuin tärisevällä kädelläni venäjä-suomi-sanakirjaan. Pitelin sitä ilmassa hyvän tovin. Löin.

En mielestäni yleensä kammoa hämähäkkejä näin suurella vimmalla. Nuorempana sellaisen löytäminen sisätiloista saattoi hyvinkin pilata päiväni, mutta ajan myötä olen päässyt pelostani yli. Saan aina lopulta koottua itseni, haettua lasin ja paperia ja vietyä hämähäkin pihalle. Tunnen itseni suurin piirtein Äiti Teresaksi, kun lasken suuresti kammoamani otuksen vapauteen.

Pahinta on, jos hämähäkki pääsee yllättämään. En pidä siitä, että joudun sellaisesta huomaamattani alle metrin päähän. Siksi viimetalvinen kämppäkaverinikin koki niin karun kohtalon.

Minulle on mysteeri, miksi pelkäämme hämähäkkejä. Suomessa ne ovat pieniä ja myrkyttömiä. Vaikka järjellä ajateltuna hämähäkeissä ei ole mitään vaarallista, moni säikkyy niitä silti silmittömästi.

Pulassa ollaan siinä vaiheessa, kun useampi samasta pelosta kärsivä asetetaan samaan tilaan. Muutama yökyläily kavereideni kanssa on saanut kauhuelokuvamaisen käänteen, kun joku on huomannut katonnurkkaan seittiä kutovan hämähäkin. Toisaalta tällaisissa tilanteissa olen päässyt siedättämään itseäni, kun olen vienyt häiriötekijän ulos. Likainen työ lankeaa tyypillisesti sille, joka pelkää vähiten. Tai ainakin sille, joka pelkää vähiten näyttävästi.

En suostu uskomaan, että kyseessä olisi niin sukupuolittunut pelko, mitä usein kuvitellaan. Stereotyyppisissä mielikuvissa naiset ovat juuri niitä hysteerisiä kiljujia, jotka juoksevat huoneen toiseen nurkkaan. Miesten tehtäväksi jää pyöritellä silmiään ja hakea lasi ja pala paperia, kun naiset huutavat, että vaikka hämähäkki on kammottava, sitä ei saa tappaa.

Näiden mielikuvien valossa on helppo sisäistää oma roolinsa. Araknofobiset miehet eivät näytä pelkoaan, sillä sen näyttäminen – kuten monen muunkin tunteen kohdalla – ei istu perinteiseen miehen malliin. Naisille puolestaan on annettu vapaus pelätä ötököitä, sillä naisen perinteiseen rooliin kuuluu tietynlainen heikkous ja avun tarvitseminen.

Osittain tästä syystä olen yrittänyt pitää pelostani matalaa profiilia. En ole halunnut olla se “heikko nainen”, jonka mielenrauha järkkyy hämähäkistä ja joka tarvitsee kylmähermoisen miehen pelastamaan tilanteen.

Vaikka fobia kuulostaisi omaan korvaan naurettavalta, ei kannata väheksyä niitä, jotka siitä kärsivät. Naureskelu tai vähättely ei poista pelkoa, vaan ainoastaan nostaa kynnystä sanoa se ääneen. Varsinkin harvinaisista fobioista kärsivät tulevat turhan harvoin aidosti kuulluksi pelkonsa kanssa. Fobia voi rajoittaa kokijansa elämää suurestikin, vaikka tämä tekisi parhaansa taistellakseen sitä vastaan.

Viimetalvinen tapaus sai minut miettimään, olenko sittenkään päässyt hämähäkkipelostani yli niin hyvin kuin olin ajatellut. Ainakin vielä toisinaan hämähäkin kohtaaminen saattaa aiheuttaa ylimääräisiä sydämentykytyksiä. Toisaalta olen oppinut elämään pelkoni kanssa ja pääsen kokemaan onnistumisen tunteita, kun saan selvitettyä itseni ulos tukalasta tilanteesta.

Nettisanakirjojen rinnalla aikoja sitten kalvennut venäjä-suomi-sanakirjanikin pääsi pitkästä aikaa käyttöön.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
24.10.2021

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://www.ylakarjala.fi/