Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Eristämiselle tarvitaan nyt turvallisia vaihtoehtoja

20190721_120956--kopio

Vanhusten yksinäisyys on ollut megaluokan ongelma jo ennen koronaa. Nyt näyttää, että ollaan kulkemassa kohti katastrofia. On ymmärrettävää, että kriisin paukahtaessa päälle ja vanhustenhuollon vielä toipuessa vuoden takaisista skandaaleista haluttiin pelata varman päälle ja eliminoida riskit mahdollisimman tarkkaan. Hoivakodeissa se tehtiin eristämällä asukkaat ulkomaailmasta.

Nyt on korkea aika miettiä vaihtoehtoja – semminkin, kun eristäminen ei edes ole tartuntoja täysin estänyt.

Koronakriisiin liittyvää Yksin kotona -palstaa Helsingin Sanomissa pitävä Anna-Stina Nykänen kertoi viime sunnuntain (19.4.) kirjoituksessaan ystävästään, jonka äidin hoivakoti oli torjunut maallikon mielestä varsin kohtuullisen pyynnön.

Ystävä oli ehdottanut, että hänen äitinsä pääsisi päivittäin hetkeksi parvekkeelle ja joku juttelisi hänen kanssaan. Hänelle oli vastattu, ettei se käy, koska sitten kaikkien pitäisi päästä. Videopuheluita ei ole saatu käyttöön, eikä Nykäsen ystävälle järjestetä mahdollisuutta nähdä äitiään edes ikkunan tai lasioven läpi.

Se on yksiselitteisesti kohtuutonta!

Hoivakotikohtaiset käytännöt varmasti jonkin verran vaihtelevat, mutta aika laajalti tuntuu sääntönä nyt olevan se, että vanhukset pidetään omissa huoneissaan, visusti erillään sekä toisistaan että omaisistaan, myös kaikkein lähimmistä. Sallittua ei ole esimerkiksi se, että puoliso, lapsi, lapsenlapsi tai joku muu läheinen menisi ulkoiluttamaan hoivakodissa asuvaa.

Onko ihan oikeasti mahdoton ajatus, että ulkoilu asianmukaisesti suojautuneen omaisen tai ystävän kanssa sallittaisiin? Voisiko hoivakodeissa olla huone, jota ahkerasi desinfioitaisiin ja jossa asukkaat yksi kerrallaan voisivat tavata omaisiaan, jotka tulisivat paikalle asianmukaisesi suojautuneina? Voisiko ne asukkaat, joilla ei ole koronaa, omissa huoneissaan makuuttamisen asemesta koota edes kerran päivässä päivä- tai  ruokasaliin, jossa he saisivat riittävän etäällä toisistaan istuen kuunnella lukemista tai musiikkia tai katsella televisiota ja jutella keskenään? Eikö mitään viriketoimintaa tosiaankaan ole mahdollista järjestää edes pienissä ryhmissä turvallisesti?

Nykyisellä menolla hoivakodeissa on ennen pitkää viimeisenkin toimintakykynsä ja elämänilonsa menettäneitä vuoteeseen hoivattavia. Se vasta resursseja vaatii.

Eivät nämä kysymykset ole vain pyöreäpäisen, vanhustenhoidon arjesta mitään tietämättömän maallikon höpöstelyä. Samantapaisia ajatuksia esittää myös emeritaprofessori Marja Vaarama, jota Anna-Stina Nykänen oli sunnuntain kirjoitustaan varten haastatellut.

”Osassa hoitokoteja pelätään nyt koronakuolemia niin paljon, että tingitään elämästä. Elämä ei ole vain hengissä olemista. Elämään tarvitaan myös vanhana ja muistisairaana sisältö ja sosiaalisia suhteita”, kirjoittaa sosiaalialan lehtori Kristiina Kukkonen mielipidekirjoituksessaan Karjalaisessa (24.4.).

Hän patistaa miettimään vanhusten liikuntakyvyn ylläpitämistä. Samoin sitä, ketkä ja millä keinoilla voisivat vierailla hoivakodin asukkaan luona. Kukkonen muistuttaa, että verkkoyhteyden kautta tavattu omainen ei muistisairasta välttämättä auta, koska kone mielletään televisioksi, jonka kanssa ei puhuta.

Uutta ajattelua ja lisää tietoa alamme tarvita myös me, jotka pärjäämme omillamme mutta ikämme takia tai riskiryhmäläisinä väistelemme koronaa karanteeninomaisiin oloihin koteihimme vetäytyneinä.

Normaalitilanteissa huomattavan iso osa meistä on ahkeria kulttuuripalvelujen kuluttajia, opiskelee kansalaisopistoissa, osallistuu järjestötoimintaan, harrastaa liikuntaa ja matkustelee, on paljon tekemisissä jälkikasvunsa ja ystävien kanssa ja tekee jopa töitä. Nyt tapaamiset on karsittu ja harrastuksista jäljellä ovat ne, joita voi jatkaa kotosalla. Kauppa-asiat hoidetaan verkossa tai ainakin yritetään hoitaa asiointi pikaisesti mahdollisimman hiljaisena aikana.

Tätä on tällä tietoa luvassa ties miten pitkälle ensi vuoteen. Vaikka koronarajoituksia muuten alettaisiin purkaa, senioreilla ei ole huoletonta paluuta entiseen elämään ennen kuin virusta vastaan saadaan rokotus.

Tähän tilanteeseen kaipaisi asiantuntijoiden arvioita siitä, miten elinpiiriä voisi kutakuinkin riskittömästi hiukan laajentaa.

Isoäidin maalaisjärki sanoo, että esimerkiksi samalla tavalla eristyksissä eläneet ikätoverukset eivät ole kummoinenkaan uhka toisilleen.  Että heitä voisi tavata vaikka kahvikekkereillä – tietenkin ehdolla, että välimatkaa ei taiteta julkisilla kulkuneuvoilla ja hankita tartuntaa niissä. Onko näin? Mitä tähän sanovat asiantuntijat?

Mökkimatkoista on neuvottu pidättäytymään, mutta miten loppuun asti ajateltu se neuvo oikeastaan näin kesän kynnyksellä enää on? Iso joukko eläkkeellä olevia viettää jopa puolet vuodesta hyvin varustetuilla mökeillään. Miksi ihmiset, jotka kaupungissa ovat tottuneet noudattamaan ohjeita, unohtaisivat ne maalla. Ostoksia toimitetaan kotiin myös monilla mökkipaikkakunnilla tai ainakin ne voi tilata valmiiksi pakattuina. Yleisötapahtumissa tautia ei nyt ole mahdollistakaan levittää, kun tapahtumat on peruutettu. Tuttavuuksia voi maalla hoitaa verkossa siinä missä kaupungissakin.

Mökillä on helpompi väistellä tungoksia kuin kaupungissa ja elää tapaamatta ulkopuolisia vaikka koko kesä. Maalla riittää mielekästä tekemistä raittiissa ilmassa ja sitä luonnonrauhaa, jonka takia mökki on hankittukin.

Tämän sanon omastakin kokemuksestani. Asumme sekä täällä maalla Nurmeksessa että kerrostalossa Hämeenlinnassa. Kun kaupungissa kaikki paikat alkoivat maaliskuussa sulkeutua ja sosiaaliset kontaktit oli vaihdettava puhelinyhteyksiin, oli itsestään selvää aikaistaa tänne lähtöä. Se tuntui turvallisimmalta vaihtoehdolta. Onneksi ei tarvinnut sen takia uhmata esivaltaa, me kun olemme kirjoilla täällä.

Nyt moni tosiasiassa uhmaa ja potee siitä huonoa omaatuntoa. Heidät pitäisi vapauttaa nauttimaan mökkielämästään, samalla tietysti kaikista tiukoista varotoimista muistuttaen.

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
29.05.2020