Jutelmia

Ajattelemattomia ajatuksia nuoren näkökulmasta.

Harmaita hiuksia ja hulahulaa

blogi

"Mummous on elämän parasta aikaa", totesi opettajamme luokkamme ensimmäisellä lukion äidinkielen tunnilla. Minua nauratti. Eihän tuollaista kannata sanoa lukiolaisille, ajattelin. Sittemmin olen ymmärtänyt, kuinka kaunis opettajamme toteamus olikaan.

Kun olin pieni, minulla oli tapana haaveilla vanhuudesta. Olen haaveillut kirjailijan urasta 7-vuotiaasta saakka ja lähes yhtä kauan ympäristöni on antanut ymmärtää, kuinka naiivi unelmani on. Eihän kukaan voi elättää itseään taiteella Suomessa. Ajattelin, että eläkeikäisenä minulla olisi vihdoin mahdollisuus tehdä vain ja ainoastaan sitä, mitä todella rakastan. Lisäksi ihailen harmaita hiuksia ja ryppyjä ‒ sitä, että ihmisestä näkyy edes häivähdys hänen kokemuksistaan ja iästään, aidosta omasta itsestään.

Tiedän monia isovanhempia, jotka ovat lapsenlapsilleen maailman lempeimpiä, vaikka he olisivat kasvattaneet omat lapsensa hyvinkin ankarin ottein. Ehkä se johtuu siitä, että mummoikäisiin kohdistuu vähemmän paineita ‒ tai sitten he ovat jo tottuneet niihin ja lakanneet tavoittelemasta mahdottomia. Heillä on ollut aikaa oppia kuuntelemaan omia perimmäisiä halujaan ja tarpeitaan.

Oma mummoni lähettelee minulle Whatsappissa videoita, joissa hän pyörittää hulahula-vannetta tai leikkii kuvanmuokkausohjelmilla. "Minun elämäni on niin helppoa nykyään", hän totesi eräänä päivänä keski-ikäisen äitini valittaessa murheistaan. Mummoni kokemat onni ja rauha tekevät myös minut onnelliseksi. Aina ei ole ollut niin.

Pahimmassa teini-iässäni, noin 14-vuotiaana, en sietänyt mummoani. Minua ahdisti, kuinka hän tuntui tietävän minusta enemmän kuin itse tiesin, puhumattakaan vanhemmistani. "Eihän se ole normaalia, että aina on paha olla", mummoni oli sanonut äidilleni noin kolme vuotta sitten, kun eristäydyin, kiukuttelin ja itkin päivittäin. Jos olisin kuunnellut mummoani tuolloin, olisin säästynyt paljolta.

Muutama viikko sitten ukkini otti minut halaukseensa ja kutitti kuin olisin ollut 5-vuotias. En ollut vuosiin yllätyskikattanut sillä tavalla. Se oli ukin tapa sanoa "minä rakastan sinua" ja se toi paljon voimaa pitkäksi ajaksi. Toinen mummoni juttelee kanssani usein kasvisruoasta ja ilmastonmuutoksesta, vaikka olen yleensä pöydän ainoa kasvissyöjä. Silloin tunnen tulevani nähdyksi, kuulluksi ja arvostetuksi.

Isovanhemmuus ja vanhuus on aliarvostettua. Sen sijaan ajatus siitä, että mummous, lastenlasten kera tai ilman niitä, olisi maailman parasta aikaa on lohduttava, eikä lainkaan epärealistinen. Ikä tuo viisautta, sanotaan, joten miksi se ei toisi myös onnea? Mummoni kuvailee elävänsä juuri sellaista vanhuutta, josta pikkutyttönä haaveilin: "Olisihan minulla koko ajan jotain tekemistä, mutta aina ei jaksa, kun ei ole pakko. Olen hyvä myös ihan vain olemaan." Siinäpä vasta osuva tavoite meille kaikille levottomille: ihan vain oleminen, hetkessä kelluminen, kiireettömyys, armollisuus. Jokainen tarvitsee asenteeseensa ripauksen mummoutta, sillä se tekee elämästä parasta.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
04.07.2020