Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Ilmasto muuttuu, me emme

Ilmasto muuttuu, me emme

Miten saisin aloitettua tämän tekstin niin, että pitäisin lukijat mukana loppuun asti? Aihe itsessään on jo sellainen, että houkuttaa napsauttaa ruudulle jotain iloisempaa. Pitäisi kai keksiä jokin hauska, nokkela tai toiveikas näkökulma.

Sellaisia ei kuitenkaan tällä kertaa irtoa.

Kun kirjoitan tätä, kello on puoli yksi yöllä ja minun kuuluisi olla nukkumassa. Nämä ovat niitä hetkiä, jolloin arjen hälinä hälvenee, eikä isoja aiheita voi enää haudata sälän alle. Hetkiä, jolloin joutuu kuiskaamaan itselleen kaikista suurimman pelkonsa:

Entä jos emme selviä ilmastonmuutoksesta?

Eihän niin saisi edes ajatella, saati kirjoittaa julkisesti. Minunkin kai kuuluisi uskoa tulevaisuuteen ja keskittyä kehitykseen. Kiittää kierrätysmahdollisuuksista ja iloita ilmastoharrastuneisuudestani. Ikään kuin se aivan todella olisikin vain käsitöihin tai pianonsoittoon verrattavissa oleva ajanviete.

En tarkoita sanoa, että olisin jotenkin muita edistyksellisempi. En myöskään tarkoita vähätellä niitä tuhansia tekoja, joita tehdään ilmaston puolesta päivittäin. Tarkoitan, että emme vieläkään tee läheskään riittävästi, ja kaikki tietävät sen.

Se, mitä monet aikuiset eivät tajua on, että etenkin nuorille ilmastonmuutos on todellinen uhka, joka varjostaa kaikkea tekemistä. Emme syö kasvisruokaa tai rassaa fillareitamme päästäksemme pätemään: meitä pelottaa. On vaikea unelmoida tulevaisuudesta, kun ei tiedä, onko sellaista. Toisille katastrofiuutisten unohtaminen on helpompaa kuin toisille.

Mutta onko se mikään ihme? Nyky-yhteiskunnassa on suhteellisen helppo unohtaa ilmasto. Hallitustenvälisen ilmastonmuutospaneelin (IPCC) raportit voi rullailla pois puhelimen näytöltä. Voi heristää sormeaan ja muistuttaa, että jostain on revittävä talouskasvua. Tai voi pyöräyttää silmiään ja todeta, että taas sitä yritetään tavallista ihmistä rajoittaa.

On pelottavaa myöntää, että nyky-yhteiskunta vaatisi radikaaleja ja nopeita muutoksia, jotta maapallo säilyisi elinkelpoisena. Mielestäni on kuitenkin paljon pelottavampaa jäädä pyörittelemään peukaloita ja odottamaan, mitä tuleman pitää.

Korona on todistanut, että valmiuksia reagoida kriiseihin on. Ilmastonmuutoksesta on tiedetty jo 1980-luvulta lähtien, mutta kertaakaan siihen ei olla reagoitu samalla intensiteetillä kuin koronaan muutaman kuluneen vuoden aikana. On tietysti ymmärrettävää, että hitaasti maailmanlaajuiseksi uhaksi hiipinyt ilmastokriisi ei jaksa järkyttää 40 vuotta putkeen.

Olen kyllästynyt siihen, että ilmastotietoisuus on usein pelkkä kilpailu, jossa ei voita kukaan. Ekoteot eivät silloin ole lähtöisin aidosta huolesta ilmastoa kohtaan, vaan ovat enemminkin pakon sanelemaa imagon kiillottamista.

Tällaisina aikoina meillä ei olisi varaa osoitella syyttävillä sormilla toisiamme. Sen sijaan meidän pitäisi kääntää yhdessä kaikki kivet ilmastotaistelussa – riippumatta siitä, miten väsyneitä olemme kulkemaan kriisistä kriisiin.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
25.09.2021

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://www.ylakarjala.fi/