Vanhusten yksinäisyys on ollut megaluokan ongelma jo ennen koronaa. Nyt näyttää, että ollaan kulkemassa kohti katastrofia. On ymmärrettävää, että kriisin paukahtaessa päälle ja vanhustenhuollon vielä toipuessa vuoden takaisista skandaaleista haluttiin pelata varman päälle ja eliminoida riskit mahdollisimman tarkkaan. Hoivakodeissa se tehtiin eristämällä asukkaat ulkomaailmasta.
Nyt on korkea aika miettiä vaihtoehtoja – semminkin, kun eristäminen ei edes ole tartuntoja täysin estänyt.
Pahuksen ikävää olla samaa mieltä Uutissuomalaisen uutispäällikön Matti Pietiläisen kanssa (Karjalainen, 24.3.). Hän nyt näyttää kuitenkin olevan erittäin oikeassa.
Kun puhutaan yöpäivystyksestä, maallikko ajattelee sydänkohtauksia ja aivotapahtumia, kolareita, luitaan katkoneita tai päänsä iskeneitä tapaturmapotilaita ja kipua huutavia lapsia. Hän miettii, miten käy, jos lähin apu on yli sadan kilometrin päässä?
Siun sote laajentaa ensi vuoden alusta asiakkaidensa valinnanvapautta (Karjalainen 19.12.).
Terveysaseman on toki saanut tähänkin asti valita vapaasti, mutta enintään kerran vuodessa ja ilmoittamalla siitä kirjallisesti sekä omaan että valittuun terveyskeskukseen.
Kun viime lukuvuoden vietin teini-ikäisten lapsenlasteni lähiaikuisena vanhempien ollessa ulkomailla, aloin oikein hyvin ymmärtää puheita aikaisten kouluaamujen haitoista.
Oma osaamiseni maanviljelyssä on pyöreä nolla ja ruokavalionikin vakiintunut kasvispainotteiseksi, mutta olen suurella mielenkiinnolla lukenut lehtijuttuja jokapäiväisen ruokamme ilmastovaikutuksista ja muun muassa peltojen hiilensidontaa parantavista hankkeista.
Yllä oleva kuva on kaupunkilehti Hämeenlinnan kaupunkiuutisten verkkosivuilta. Juttu kertoo 16-vuotiaan pojan onnettomasti päättyneestä uimareissusta. Rantahiekkaan rikottu kaljapullo oli Hattulan Herniäisten uimarannalla repinyt pojan jalkapohjan pahanpäiväisesti. Edessä on pitkä toipuminen.
Juttu nosti mieleen ikävän muiston ja kurkkuun palan.
Missä olit, kun Neil Armstrong astui Kuun kamaralle?
Näinä päivinä on monissa porukoissa muisteltu 50 vuoden takaista päivää, jolloin ihminen otti ensimmäiset askeleet Kuussa. Missä olit? Näitkö televisiosta? Muistatko, miltä tuntui?
Minä istuin anoppini olohuoneen sohvalla ja katselin suoraa tv-lähetystä hänen ja hänen miehensä kanssa. Se ei unohdu siksikään, että maanantaihin 21. heinäkuuta vuonna 1969 liittyy myös hyvin henkilökohtainen muisto.
Meillä päättyi kesäkuussa lähes kymmenen kuukauden jakso, jota varmasti myöhemminkin muistelemme eläkevuosiemme parhaana. Olimme talon aikuisina, lasten ja lemmikkien huoltajina, kun poika ja miniä olivat Almatyssa suomalaista koulutusosaamista viemässä.
Tämän elämänvaiheen iloihin kuuluu mahdollisuus aikaa vievään puuhasteluun, jonka ääreltä ei aina malta edes yöunille. Tässä elämänvaiheessa viimeistään myös ymmärtää tehdä jotain keski-iässä heränneelle kiinnostukselle suvun historiaa kohtaan.