Yllä oleva kuva on kaupunkilehti Hämeenlinnan kaupunkiuutisten verkkosivuilta. Juttu kertoo 16-vuotiaan pojan onnettomasti päättyneestä uimareissusta. Rantahiekkaan rikottu kaljapullo oli Hattulan Herniäisten uimarannalla repinyt pojan jalkapohjan pahanpäiväisesti. Edessä on pitkä toipuminen.
Juttu nosti mieleen ikävän muiston ja kurkkuun palan.
Missä olit, kun Neil Armstrong astui Kuun kamaralle?
Näinä päivinä on monissa porukoissa muisteltu 50 vuoden takaista päivää, jolloin ihminen otti ensimmäiset askeleet Kuussa. Missä olit? Näitkö televisiosta? Muistatko, miltä tuntui?
Minä istuin anoppini olohuoneen sohvalla ja katselin suoraa tv-lähetystä hänen ja hänen miehensä kanssa. Se ei unohdu siksikään, että maanantaihin 21. heinäkuuta vuonna 1969 liittyy myös hyvin henkilökohtainen muisto.
Meillä päättyi kesäkuussa lähes kymmenen kuukauden jakso, jota varmasti myöhemminkin muistelemme eläkevuosiemme parhaana. Olimme talon aikuisina, lasten ja lemmikkien huoltajina, kun poika ja miniä olivat Almatyssa suomalaista koulutusosaamista viemässä.
Tämän elämänvaiheen iloihin kuuluu mahdollisuus aikaa vievään puuhasteluun, jonka ääreltä ei aina malta edes yöunille. Tässä elämänvaiheessa viimeistään myös ymmärtää tehdä jotain keski-iässä heränneelle kiinnostukselle suvun historiaa kohtaan.
Olen eduskuntavaaleissa äänestänyt vain kaksi kertaa vaalipiirissä, jossa ei ole kilpailutilannetta kahden maakunnan välillä. Vuoden 2007 ja 2011 vaaleissa Pohjois-Karjala oli vielä oma vaalipiirinsä. Sitä ennen olin ollut äänioikeutettuna kahden maakunnan muodostamissa Hämeen ja Oulun vaalipiireissä – monet vaalit kummassakin.
Viime eduskuntavaaleissa Pohjois-Karjalassa oltiin jo osa Savo-Karjalan vaalipiiriä, ja kohdallani palasi tuttu tilanne. Oli mietittävä kahden maakunnan asetelmaa. Kerran muistan äänestäneeni naapurimaakunnassa asunutta ehdokasta, mutta muuten olen pitänyt kiinni siitä, että ääni menee oman maakunnan ehdokkaalle.
Jutelmia-blogia tällä foorumilla pitävä Linda yritti parin viikon takaisessa kirjoituksessaan oikoa niitä vääriä ja vihamielisiä käsityksiä, joihin hän oli törmännyt osallistuttuaan nuorten ilmastolakkoon Joensuussa. Kannattaa lukea Lindan kirjoitus.
Viime perjantaihin asti olin siinä luulossa, että mielenosoitusten arvosteleminen olisi marginaalista.
Vanhusten hoivasta jo parisen viikkoa vellonut keskustelu on tuonut julkisuuteen niin paljon piittaamattomuutta, kelvottomia käytäntöjä, ahneutta, vedätystä ja suoranaista vanhusten ja veronmaksajien pettämistä, ettei tämän kirjoituksen pohjustukseksi tarvita yhtään käytännön esimerkkiä. Niitä löytyy helposti googlaamalla enemmän kuin kukaan jaksaa lukea.
Teksti, jota yrittäjä, yritysvalmentaja, mediapersoona ja mielipidevaikuttaja Jari Sarasvuo kohun alkuvaiheissa, perjantaina 1.2. latasi TV1:n Sannikka&Ukkola –ohjelmassa, tuntui silloin turhankin kovalta. Ei tunnu enää. Moraalinen konkurssi, kuten Sarasvuo sanoi, kuvaa tilannetta hyvin. Enää ei voi tuudittautua ajatukseen, että ilmi tulleet kauheudet ovat harvinainen poikkeus ja että pääosin vanhustenhoito on kunnossa. Ohjelma löytyy Ylen Areenasta.
Kantahämäläisessä taajamassa, jossa tätä kirjoittaessani olen, koettiin juuri ”valkoinen kurittaja”. Muun muassa niin nimitettiin mediassa etukäteen lumimyräkkää, jonka oli määrä toissapäivänä ja eilen pyyhkiä eteläisen Suomen yli.
Loppujen lopuksi ”kurittaja” oli kymmenkunta senttiä aika lyhyessä ajassa satanutta uutta lunta.
Tein eräänä 1990-luvun alkupuolen uudenvuodenaattona tietämättäni elämäni munauksen. Otin perheeseemme alkuvuodesta otetun koiranpennun mukaani ystävien asuinalueen ilotulitusta katsomaan. Ei ehtinyt monta rakettia ilmoille räiskähtää, kun tajusin, että koira on vietävä äkkiä sisälle kuuntelemaan muita ääniä.
Parikymmentä vuotta sitten ensimmäinen lapsenlapseni sai Pieni maailmanmatkaaja –nimisen tietokonepelin, josta hän nopeasti oppi maitten ja kaupunkien nimiä ja sijainnit kartalla. Aina, kun eteen sattui kartta, hän osoitteli mieleen jääneitä paikkoja. Luettelo meni tyyliin: Suomi, Kajaani, Ruotsi, Saksa, Kazakstan. Alkupään luettelo vaihteli, mutta lorun lopuksi tuli aina Kazakstan, ja sormi meni ihan oikeaan paikkaan.
Jos enteisiin uskoisi, tuota voisi nyt sellaisena pitää.
