Journalistimummi

Vanhustenhuollon tulevaisuudesta pitäisi käydä täyttä päätä julkista keskustelua, mutta näyttää, että koko juttuun kajoamista kartellaan huolellisesti. Päätä ei auttaisi pitää kovin kauan pensaassa, sillä kymmenen, viidentoista vuoden kuluessa palveluja tarvitsevien iäkkäiden joukko kasvaa rajusti.

Otin kolme vuotta sitten Helsingin Sanomista talteen toimittaja Teija Sutisen kolumnin, jossa hän vaati suuria ikäluokkia tekemään "vielä viimeisen palveluksen Suomelle". Tämän joukon, johon itsekin kuulun, pitäisi suuren äänestäjäryhmän painoarvolla puristaa poliittisista päättäjistä tieto siitä, millainen on tulevaisuuden vanhustenhuollon minimitaso. Siis se taso, jonka julkinen valta turvaa sitten, kun hoivaa tarvitsevien vanhusten määrä tuntuvasti kasvaa.

Hesarin verkkosivuilla lukijat kommentoivat Sutisen kirjoitusta tuoreeltaan myötäsukaisesti. Poliittiset päättäjät eivät tähän tulevaisuuskeskusteluun ottautuneet. Puolueiden verkkosivuilta löytyy yleishyminää vailla konkretiaa, jos sitäkään.

Olemme viime aikoina nähneet kammottavia kuvia valtameriin kertyneistä muovilautoista. Olemme lukeneet uutisen kuolleena löydetystä valaasta, jonka vatsasta löytyi kymmeniä muovipusseja, ja kuulleet väitettävän, että maailman merissä on tällä menolla vuonna 2050 enemmän muovia kuin kaloja. Jokainen mediaa vähänkin seuraava tietää, miten järkyttävä ympäristöongelma muovista on tullut.

Meriin päätyvä muovi jauhautuu ajan mittaan mikromuoviksi, jota on tutkimuksissa löytynyt myös Suomen rannikoilta. Kalat syövät mikromuovia, jota sitä myöten joutuu myös ihmisten ruokaan. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea elimistöön joutuva mikromuovi ja muovin valmistuksessa käytetyt yhdisteet lopulta aiheuttavat.

Katsokaapa varsinkin puita tuossa Rami Immosen ottamassa kuvassa. Kajaanilaiset ystävämme kävivät muutamia päiviä sitten tarkistamassa tilanteen mökillään Hyrynsalmella. Se on lumista seutua normaalitalvinakin. Tästä he olivat tyrmistyneitä. Rakennukset kyllä kestävät, mutta pihapiirissä ja ympäristön metsässä lumi on tehnyt todella pahaa jälkeä. Vasta keväämmällä selviää, miten pahaa.

On hätkähdyttävää, miten tutkitun tiedon ja terveen järjen vastaiset muoti-ilmiöt saavat ihmisiä hurahtamaan.

Marmatin viime keväänä tällä foorumilla junalipun vaihtamisen hankaluutta nykyisin, kun edes keskikokoisten kaupunkien asemilla ei ole palveluita. Se seikkailu oli pientä verrattua siihen, mitä viime sunnuntain vastaisena yönä todistin matkalla illan viimeisellä lähijunalla Tikkurilasta Hämeenlinnaan.

Lukutaitoisten joukossa on tuskin ketään, joka ei tietäisi, mitä on konmarittaminen. Se on pari vuotta ollut niin ihasteltu trendi, että minä konmarittamiseen kykenemätön olen suursiivousten yhteydessä joutunut itsellenikin puolustelemaan vanhojen tavaroiden säilyttämistä.

Teini-ikäinen pojantytär iloitsi heinäkuussa siitä, että koulu alkaa taas kuukauden päästä. Syksyllä edessä on kaikkea kivaa. Tapaa kavereita, harrastukset alkavat ja elämässä on säännöllisyyttä ja ryhtiä.

Meidän kylämme läpi kulkeva sorapintainen tie ei ole ollut koskaan erityisen hyvässä kunnossa, mutta tämä kesä on ollut tienpitäjältä pohjanoteeraus.  Tie on luokattoman kuoppainen.

Seurasimme veljeni kanssa, kun naapuri korjasi rehua. Heinä oli kaadettu edellisenä päivänä. Seuraavana pitkin peltoja kulki traktorivetoisia tehokkaita koneita pöyhimässä, kasaamassa, silppuamassa ja lopulta kuljettamassa aumaan. Kymmeniä hehtaareja hoitui päivässä. Sitä oli kiva katsella.

Vanhan sanonnan mukaan hyvää ei saa halvalla. Mutta onhan sellainenkin sanonta, että poikkeus vahvistaa säännön. Kuntien kirjastot ovat sellainen poikkeus.