Teini-ikäinen pojantytär iloitsi heinäkuussa siitä, että koulu alkaa taas kuukauden päästä. Syksyllä edessä on kaikkea kivaa. Tapaa kavereita, harrastukset alkavat ja elämässä on säännöllisyyttä ja ryhtiä.
Journalistimummi
Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.
Meidän kylämme läpi kulkeva sorapintainen tie ei ole ollut koskaan erityisen hyvässä kunnossa, mutta tämä kesä on ollut tienpitäjältä pohjanoteeraus. Tie on luokattoman kuoppainen.
Seurasimme veljeni kanssa, kun naapuri korjasi rehua. Heinä oli kaadettu edellisenä päivänä. Seuraavana pitkin peltoja kulki traktorivetoisia tehokkaita koneita pöyhimässä, kasaamassa, silppuamassa ja lopulta kuljettamassa aumaan. Kymmeniä hehtaareja hoitui päivässä. Sitä oli kiva katsella.
Vanhan sanonnan mukaan hyvää ei saa halvalla. Mutta onhan sellainenkin sanonta, että poikkeus vahvistaa säännön. Kuntien kirjastot ovat sellainen poikkeus.
Muistan lapsuudesta, miten Ylikylänjärvi keväisin tulvi, miten kuovi huusi, taivaanvuohi mäkätti ja käki kukkui. Mutta milloin järven rannoille oikein tuli tämä uskomaton keväinen kuhina, ja milloin kylän pelloilla alkoivat syksyisin jopa viikkoja viipyä valtavat joutsen- ja valkoposkihanhiparvet?
Vuosia sitten Keliakialiiton jäsenlehdessä oli Suomessa häämatkalla olleen nuoren amerikkalaismiehen haastattelu, jota en tullut ottaneeksi talteen mutta joka jäi lähtemättömästi mieleen. Kaveri oli tosi ihastunut siihen, miten monenlaista hyvää gluteenitonta ruokaa suomalaisissa ravintoloissa ja kaupoissa oli saatavilla. Kotona Yhdysvalloissa hän joutui näkemään erikoisruokavalionsa takia huomattavan paljon vaivaa. Täällä löytyi jopa gluteenittomia hampurilaisia.
Pitkänäperjantaina jouduimme viemään nukutettavaksi Mikuliina-kissamme. Tuntuu oudolta ja haikealta, kuni se ei enää tassuttele jalkojen juureen eikä vaativasti naukuen herätä viideltä tarjoilemaan varhaisaamiaista. Rintaa painaa kipeä möykky.
Olen pitänyt itsestään selvänä, että ikääntyessäni liikun pitkät välimatkat entistä useammin junalla. Olen toistaiseksi käytännön syistä liikkunut kotimaassa myös vapaa-ajalla enimmäkseen omalla autolla. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut inhota pimeällä ajamista.
Äskettäisen uutisen mukaan jo kolme neljästä suomalaisesta nuoresta ja nuoresta aikuisesta on viime vuoden aikana törmännyt verkkovihaan. Vielä neljä vuotta sitten ilmiön kanssa oli joutunut tekemisiin noin puolet.
Asiantuntijat varoittavat, että pahimmassa tapauksessa joudumme aikaan ennen antibiootteja. Sitä on hirvittävää ajatellakin.