Vuosia sitten Keliakialiiton jäsenlehdessä oli Suomessa häämatkalla olleen nuoren amerikkalaismiehen haastattelu, jota en tullut ottaneeksi talteen mutta joka jäi lähtemättömästi mieleen. Kaveri oli tosi ihastunut siihen, miten monenlaista hyvää gluteenitonta ruokaa suomalaisissa ravintoloissa ja kaupoissa oli saatavilla. Kotona Yhdysvalloissa hän joutui näkemään erikoisruokavalionsa takia huomattavan paljon vaivaa. Täällä löytyi jopa gluteenittomia hampurilaisia.
Pitkänäperjantaina jouduimme viemään nukutettavaksi Mikuliina-kissamme. Tuntuu oudolta ja haikealta, kuni se ei enää tassuttele jalkojen juureen eikä vaativasti naukuen herätä viideltä tarjoilemaan varhaisaamiaista. Rintaa painaa kipeä möykky.
Olen pitänyt itsestään selvänä, että ikääntyessäni liikun pitkät välimatkat entistä useammin junalla. Olen toistaiseksi käytännön syistä liikkunut kotimaassa myös vapaa-ajalla enimmäkseen omalla autolla. Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä enemmän olen kuitenkin alkanut inhota pimeällä ajamista.
Äskettäisen uutisen mukaan jo kolme neljästä suomalaisesta nuoresta ja nuoresta aikuisesta on viime vuoden aikana törmännyt verkkovihaan. Vielä neljä vuotta sitten ilmiön kanssa oli joutunut tekemisiin noin puolet.
Asiantuntijat varoittavat, että pahimmassa tapauksessa joudumme aikaan ennen antibiootteja. Sitä on hirvittävää ajatellakin.
Mielipidekirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa (29.1.) nosti hiukset pystyyn.
Tämän elämänvaiheen iloihin kuuluu mahdollisuus kuunnella radiota silloin, kun huvittaa.
Meillä oli ystäväni kanssa aikoinaan tapana leipoa jouluksi yhdessä englantilaista hedelmäkakkua. Se on tunnettu, perinteinen joululeivonnainen mutta myös siitä hyvä, ettei sitä tekaise ihan hetkessä.
Ongelma nimeltä kumman vanhempien luo jouluksi? näyttää olevan järkyttävällä tavalla uusiutuva luonnonvara.
Vapaa-ajan asunnon remontissa eteläsuomalaisessa pikkukaupungissa tarvittiin valmiiksi maalattua listaa ovenpieliin. Menimme isohkoon rautakauppaan, jossa oli aina saatu erinomaista palvelua