"Mummous on elämän parasta aikaa", totesi opettajamme luokkamme ensimmäisellä lukion äidinkielen tunnilla. Minua nauratti. Eihän tuollaista kannata sanoa lukiolaisille, ajattelin. Sittemmin olen ymmärtänyt, kuinka kaunis opettajamme toteamus olikaan.
Kun olin pieni, minulla oli tapana haaveilla vanhuudesta. Olen haaveillut kirjailijan urasta 7-vuotiaasta saakka ja lähes yhtä kauan ympäristöni on antanut ymmärtää, kuinka naiivi unelmani on. Eihän kukaan voi elättää itseään taiteella Suomessa. Ajattelin, että eläkeikäisenä minulla olisi vihdoin mahdollisuus tehdä vain ja ainoastaan sitä, mitä todella rakastan. Lisäksi ihailen harmaita hiuksia ja ryppyjä ‒ sitä, että ihmisestä näkyy edes häivähdys hänen kokemuksistaan ja iästään, aidosta omasta itsestään.