Jutelmia

Minä olen stressaantunut. Minä, nuori ja vapaa kesälomalainen. Olen jo nyt stressaantunut siitä, mikä syksyllä odottaa – ylioppilaskirjoituksista.

Odotan innolla täyttäväni 18 vuotta. En kuitenkaan siksi, että kasvan, vaan puhtaasti käytännön syistä. Aina aiemmin olen halunnut täyttää vuosia vain korkeamman iän ilosta. Olen kuvitellut sen tuovan mukanaan jotain ihmeellistä, kuten viisautta, kauneutta, arvostusta tai varmuutta.

Samaan aikaan sisälläni on vellonut epätoivo siitä, kuinka nuori ja lapsellinen kaikista ponnisteluistani huolimatta olen ollut. Mutta ei nyt. Epätoivon sijaan tulevassa syntymäpäivässäni on läsnä hämmennys, koska tunnen itseni paljon vähemmän "aikuismaiseksi" kuin 12- tai 15-vuotiaana. Mitä enemmän saan vastuuta ja valtaa, sitä kömpelömmäksi ja tietämättömämmäksi itseni koen.

Tänä keväänä loimme lukion teatterissa näytelmän Suomen kulttuurihistoriasta. Teimme valtavasti taustatyötä. Opin muutaman kuukauden aikana enemmän ja syvemmin historiasta kuin koko vuonna historian kursseilla.

Valitsimme parituntiseen spektaakkeliimme viisi tarinaa eri aikakausilta. Keskeisinä henkilöinä esitimme muun muassa Ellen Thesleffin, Helene Schjerfbeckin, Jean Sibeliuksen, Arvid Järnefeltin, L. Onervan, Eino Leinon, Tulenkantajat ja Tove Janssonin. Lähetimme projektistamme lehdistötiedotteen kaikille Joensuun alueen sanomalehdille.

Olen kirjoittanut tänne blogilleni viime aikoina harvemmin. Julkaisutahti ei ole hidastunut suunnitellusti. Olen yrittänyt kypsytellä aiheita. Olen suunnitellut useasti tarttuvani kannettavaan tietokoneeseeni. Mutta ei. Aina on tullut jotain muuta.

Se, mikä ihmisiltä tuntuu vievän eniten aikaa ja energiaa, on vapaus. Vapaus mahdollistaa valintojen tekemisen. Meillä on vapaus päättää muun muassa ihmissuhteistamme, urastamme ja ravinnostamme. Vapauteen liittyy myös vastuu. Suurin osa meistä haluaa toimia oikein. Jokaisella on vapaus ja vastuu määritellä oma käsityksensä oikeudenmukaisuudesta.

Tuskin olet välttynyt kuulemasta puheita eduskuntavaaleista. Olet jo saattanut kyllästyä joka kulmalla pälyileviin vaalimainoksiin. Tai ehkä olet laittanut koko homman leikiksi. Kenties liittynyt Facebook-ryhmään, jossa jaetaan hulvattomimpia vaalikömmähdyksiä. Monet ovat niin kyllästyneitä, että jättävät äänestämättä.

Yksilön vaikuttamismahdollisuudet äänestämisen kautta tuntuvat kieltämättä minimaalisilta. Koko edustuksellinen demokratia on mielestäni ongelmallinen.

Sofi Oksasen kirjoitustyylissä on jotain, joka saa minut koukkuun. Päätin lukea hänen toiseksi vanhimman teoksensa, Baby Janen, jostain syystä vasta kuultuani sen muuntuneen elokuvaksi. Aloitettuani lukemisen ahmin 200 sivua yhdessä illassa. Kirjan ulkoinen, räikeän pinkki, olemus on hämäävä. Baby Jane viittaa kasarihittiin. Ei vaikuta tyypilliseltä Oksaselta. Sellaiseksi tarina kuitenkin raskaine teemoineen ja syvine sekä riipivine henkilötarinoineen osoittautuu.

Baby Janeksi tituleerattu nimetön kertoja, elokuvasta päätellen Jonna, tapaa kapakassa valloittavan, räävittömän Pikin. He rakastuvat. Molemmat syövät lääkkeitä ja uskovat tietävänsä mielenterveydestä enemmän kuin alan ammattilaiset. Silti Jonna ei ymmärrä, mikä Pikiä vaivaa. Eikö hän rakasta tarpeeksi, kun ei suostu lähtemään yhdessä ulos päiväsaikaan eikä tapaamaan ilman alkoholia? Ja miksi ex-tyttöystävä Bossa hoitaa Pikin pyykit ja ruokahuollon?

Osallistuin perjantaina mielenosoitukseen, ilmastolakkoon. Minun lisäkseni yli sata nuorta ja lasta marssi Joensuun keskustassa vaatimassa parempaa ilmastopolitiikka kesken koulupäivän. Osa ohikulkijoista osoitti joukkiollemme avoimesti paheksuntaa. Sosiaalisessa mediassa mielenilmausta on vähätelty ja vihattu. Aivan kuin maapallon suojeleminen loukkaisi joitakuita.

Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kaikenlaista erityisen mukavaa. Viime perjantaina pyörähtelin vanhojen tansseissa. Tänä viikonloppuna matkaan Berliiniin. Reissun jälkeen koittaa kauan odotettu hiihtoloma. Tänä vuonna olen muuttanut omilleni ja oletettavasti kokemusrikkaan ensi kesän jälkeen täytän vihdoin 18 vuotta.

Onnestani kirjoittaminen hävettää vähän. Alan kyseenalaistaa itseäni. Kuvittelevatkohan tämän tekstin lukijat, että haluan kerskailla? Aiheutanko lisää pahaa mieltä heille, joiden elämä tuntuu nyt hankalalta? Entä jos iloni aiheet loppuvat yhtä äkkiä? Mikä tahansa voi mennä pieleen. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Se kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ironista on se, että juuri tuollaiset ajatukset ovat yleinen syy stressiin ja ahdistuneisuuteen, toisin kuin se, että nauttisi ja luottaisi elämään.

Ensi viikolla moni lukion kakkosluokkalainen hermoilee. Perjantaina nimittäin vietetään vanhojen päivää.

Monet poliitikot ovat huolissaan suomalaisten syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne jopa puolivahingossa lanseerasi termin "synnytystalkoot". Vuonna 1935 maamme hallituksella oli eri ääni kellossa. Silloin säädettiin laki, jonka nojalla 35 vuoden aikana yli 4000 suomalaista sterilisoitiin ilman heidän suostumustaan. Se oli eugeniikan eli rodunjalostusopin kulta-aikaa.

Eugeniikka sai alkunsa kansan keskuudessa levinneestä pelosta ihmisrodun rappeutumisesta. Esimerkiksi alkoholismia, prostituutiota, mielenterveysongelmia ja rikollisuutta pidettiin merkkeinä lajimme tuhoisasta tulevaisuudesta. Vuonna 1883 eugeniikan käsitteen keksinyt Sir Francis Galton uskoi aatteen lisäävän väestössä "objektiivisen hyviä" ominaisuuksia, kuten terveyttä, tarmokkuutta, miehekkyyttä ja kohteliaisuutta. Eugeniikan kannattajille kelpasi vain paras. Viis yksilöistä!