Jutelmia

Utopioita pidetään mahdottomina ja turhina. Osa pelkää, että utopioihin uskominen johtaisi poliittiseen kiihkoiluun. Joidenkin mielestä taas utopistiset mallit tekisivät politiikasta tarpeetonta ja perustuvat naiiviin ajatukseen siitä, että kaikki ihmiset toimisivat sulassa yhteisymmärryksessä. Hyvin monet ajattelevat, että meillä ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmämme.

Kapitalismi käyttää kansaan valtaa lukuisilla keinoilla. Esimerkiksi velka on rahan tavoin ihmisen keksimä sopimus materian arvosta, joka kahlitsee ihmisiä. Utopiat ja mielikuvituksellisuus ovat kapitalismin myötä kuolleet. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että ihmiset kokevat olevansa valtiolle, yrityksille tai toisilleen velkaa, eivätkä tunne olevansa vapaita tekemään mitään muuta ennen tilien tasaamista.

Katsellessani ympärilleni syksynoranssina torstai-aamuna yksiössäni, näin sotkua. Näin ruokapöydän pintaan tahmaantuneita omenan siemeniä, ryttyisiä vaatekasoja, tiskialtaan kukkuroillaan likaisia astioita sekä pastillirasian ja monisteita matolla. Stressiä, unettomuutta, hätiköintiä.

Panttipulloilla täytetty kassi odotti tyhjentymistapahtumaansa. Englannin kielen taitoni oli sillä hetkellä kuin tuo kassi. Odotin elämäni ensimmäistä yo-koetta, johon tyhjentäisin osaamiseni. Viikkojen päästä näen ruudulla ansaitsemani numeron.

Linda on asunut monenlaisissa asunnoissa, viimeisimmäksi opiskelija-asuntolassa. Kuva on kuvituskuva. Kuva: Jarno Artika

Ihka ensimmäinen blogitekstini täällä, marraskuussa vuonna 2016, käsitteli kodin merkitystä ja kodittomuutta. Tuolloin asuin vielä vanhempieni helmoissa Nurmeksessa ja kävin yläkoulua. Yläkoulun jälkeen olen asunut kolmessa eri asunnossa Joensuussa: sukulaisteni nurkissa lähiöalueella, kämppiksen kanssa keskustassa ja nyt kesästä saakka yksin opiskelijakerrostalossa. Tällä kertaa aion päivittää ajatuksiani aiheesta.

Teos kuvassa on Kaisaliina Halisen En minä aina ole sama.

Toimivan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan toiminta vaatii jokaisen jäsenensä yksilöllisyyden tiedostamista ja hyvin monenlaisten näkökulmien ymmärtämistä sekä arvostamista. Empatia on olennaisessa osassa yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Autenttisen empatian tunteen aktivoituminen vaatii kuitenkin jonkinlaista kosketuspintaa toisen kokemuksiin.

Ainutlaatuinen väylä kokemusten saamiseen sekä jakamiseen on taide. Taiteen kautta kuvataan asioita, joita ei välttämättä olisi mahdollista ilmaista mitenkään muuten. Jokainen on todennäköisesti joskus kokenut jotain, mitä ei ole osannut selittää. On kyse ennen kaikkea tunteista.
 
Taide antaa mahdollisuuden turvalliseen kokeilemiseen. Sillä voi myös tehdä hyvää, pohdiskella hengellisiä teemoja sekä sisintään, vahvistaa arvojaan ja jakaa sekä saada tietoa. Taide välittää aina jonkinlaista maailmankuvaa, tiedostivatpa tekijät sen itse tai eivät. Se ei voi olla neutraalia, sillä yksilöiden kokemukset maailmasta eivät ole.

Minä olen stressaantunut. Minä, nuori ja vapaa kesälomalainen. Olen jo nyt stressaantunut siitä, mikä syksyllä odottaa – ylioppilaskirjoituksista.

Odotan innolla täyttäväni 18 vuotta. En kuitenkaan siksi, että kasvan, vaan puhtaasti käytännön syistä. Aina aiemmin olen halunnut täyttää vuosia vain korkeamman iän ilosta. Olen kuvitellut sen tuovan mukanaan jotain ihmeellistä, kuten viisautta, kauneutta, arvostusta tai varmuutta.

Samaan aikaan sisälläni on vellonut epätoivo siitä, kuinka nuori ja lapsellinen kaikista ponnisteluistani huolimatta olen ollut. Mutta ei nyt. Epätoivon sijaan tulevassa syntymäpäivässäni on läsnä hämmennys, koska tunnen itseni paljon vähemmän "aikuismaiseksi" kuin 12- tai 15-vuotiaana. Mitä enemmän saan vastuuta ja valtaa, sitä kömpelömmäksi ja tietämättömämmäksi itseni koen.

Tänä keväänä loimme lukion teatterissa näytelmän Suomen kulttuurihistoriasta. Teimme valtavasti taustatyötä. Opin muutaman kuukauden aikana enemmän ja syvemmin historiasta kuin koko vuonna historian kursseilla.

Valitsimme parituntiseen spektaakkeliimme viisi tarinaa eri aikakausilta. Keskeisinä henkilöinä esitimme muun muassa Ellen Thesleffin, Helene Schjerfbeckin, Jean Sibeliuksen, Arvid Järnefeltin, L. Onervan, Eino Leinon, Tulenkantajat ja Tove Janssonin. Lähetimme projektistamme lehdistötiedotteen kaikille Joensuun alueen sanomalehdille.

Olen kirjoittanut tänne blogilleni viime aikoina harvemmin. Julkaisutahti ei ole hidastunut suunnitellusti. Olen yrittänyt kypsytellä aiheita. Olen suunnitellut useasti tarttuvani kannettavaan tietokoneeseeni. Mutta ei. Aina on tullut jotain muuta.

Se, mikä ihmisiltä tuntuu vievän eniten aikaa ja energiaa, on vapaus. Vapaus mahdollistaa valintojen tekemisen. Meillä on vapaus päättää muun muassa ihmissuhteistamme, urastamme ja ravinnostamme. Vapauteen liittyy myös vastuu. Suurin osa meistä haluaa toimia oikein. Jokaisella on vapaus ja vastuu määritellä oma käsityksensä oikeudenmukaisuudesta.

Tuskin olet välttynyt kuulemasta puheita eduskuntavaaleista. Olet jo saattanut kyllästyä joka kulmalla pälyileviin vaalimainoksiin. Tai ehkä olet laittanut koko homman leikiksi. Kenties liittynyt Facebook-ryhmään, jossa jaetaan hulvattomimpia vaalikömmähdyksiä. Monet ovat niin kyllästyneitä, että jättävät äänestämättä.

Yksilön vaikuttamismahdollisuudet äänestämisen kautta tuntuvat kieltämättä minimaalisilta. Koko edustuksellinen demokratia on mielestäni ongelmallinen.

Sofi Oksasen kirjoitustyylissä on jotain, joka saa minut koukkuun. Päätin lukea hänen toiseksi vanhimman teoksensa, Baby Janen, jostain syystä vasta kuultuani sen muuntuneen elokuvaksi. Aloitettuani lukemisen ahmin 200 sivua yhdessä illassa. Kirjan ulkoinen, räikeän pinkki, olemus on hämäävä. Baby Jane viittaa kasarihittiin. Ei vaikuta tyypilliseltä Oksaselta. Sellaiseksi tarina kuitenkin raskaine teemoineen ja syvine sekä riipivine henkilötarinoineen osoittautuu.

Baby Janeksi tituleerattu nimetön kertoja, elokuvasta päätellen Jonna, tapaa kapakassa valloittavan, räävittömän Pikin. He rakastuvat. Molemmat syövät lääkkeitä ja uskovat tietävänsä mielenterveydestä enemmän kuin alan ammattilaiset. Silti Jonna ei ymmärrä, mikä Pikiä vaivaa. Eikö hän rakasta tarpeeksi, kun ei suostu lähtemään yhdessä ulos päiväsaikaan eikä tapaamaan ilman alkoholia? Ja miksi ex-tyttöystävä Bossa hoitaa Pikin pyykit ja ruokahuollon?