Jutelmia

Yle Journal -YouTube-kanavan videosarja Ilmastouutiset sai oloni ahdistuneeksi. Sarjan myötä ymmärsin entistä konkreettisemmin, kuinka valtavan tuhoisa saastepallo maapallomme silmissä olen. Ilmastoahdistus on erityisesti nuorten keskuudessa yleinen ilmiö. Viime viikolla se kirvoitti sadat Helsingin lukiolaiset lakkoilemaan eduskuntatalon edessä. Lokakuussa samoilla seuduilla ilmastomarssiin osallistui 15-vuotias ruotsalainen Greta Thunberg, joka lakkoilee joka perjantai ilmaston puolesta. Thunbergillä ja lukiolaisilla on yhteinen sanoma: aikuiset eivät ole tehneet tarpeeksi ilmaston hyväksi.

Syön kasvisruokaa, ostan vain tarpeeseen ja lajittelen jätteeni. Hiilijalanjälkeni on puolet pienempi kuin keskivertosuomalaisen. Se ei kuitenkaan riitä. Jo pelkkä asumiseni ylittää reilusti 2000 kilogramman hiilidioksidipäästöt, jotka maapallo pystyisi kestävästi yhdeltä ihmiseltä vuoden aikana kantamaan. Asumiseni jälkeen toiseksi suurimman piikin hiilijalanjälkeeni tekevät ulkomaanmatkat: viime vuonna kaksi risteilyä ja lentäen matkustettu hiihtoloma Kööpenhaminassa.

Olen kirjoittanut paljon. Tässäkin blogissa reilun kahden vuoden aikana olen avannut näkemyksiäni muun muassa politiikasta, ihmisoikeuskysymyksistä, taiteesta, mielenterveydestä ja tunteista. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsennellä ajatuksiani ja parhaassa tapauksessa myös oivaltaa uutta sekä herättää keskustelua.

Toisinaan kuitenkin mietin, että onko minulla kapasiteettia kirjoittaa kaikista niistä aiheista, joista haluan kirjoittaa. Kuinka minä, pieni lukiolainen pienestä kaupungista, voisin olla kykeneväinen kertomaan, mikä tekisi maailmasta paremman paikan? Kuinka luulen voivani käsitellä, ja ennen kaikkea ymmärtää, muunsukupuolisten kohtaamia tasa-arvo-ongelmia binäärisen sukupuolen edustajan asemasta? Kuinka kehtaan moittia nykylapsia liiallisesta ruutujen tuijottamisesta, kun toimin itse samoin?

En erityisesti pidä joulusta ja tiedän, ettei pidä moni muukaan. On kuitenkin asioita, joiden avulla joulusta voisi tehdä mukavamman ja rentouttavamman kaikille. Siksi laadin tämän listan.

Torstaina vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää. Julkimot keikailivat Presidentinlinnassa hienoissa asuissa, siniviiriliput liehuivat ja konvehdit vietiin kaupoista nopeasti. Juhlahumun keskellä on hyvä pysähtyä tutkimaan omaa suhdettaan kotimaahansa.

Ulkomailla kerron Suomesta mielelläni. Jaarittelen maamme ylpeydenaiheista, kuten ilmaisesta kouluruoasta ja sukupuolineutraalista hän-prepositiosta. Sen sijaan suomalaisten kesken harvoin nostan esille valtiomme positiivisia puolia. Kun tutkimus osoitti suomalaisten olevan maailman onnellisin kansa, liityin kuoroon, joka muistutteli esimerkiksi korkeista itsemurhatilastoista ja koulutukseen tehdyistä leikkauksista.

Maria Callas halusi ennen kaikkea olla äiti ja aviopuoliso. Sen sijaan hänestä tuli yksi aikojemme arvostetuimmista oopperatähdistä. Hän uhrasi uralleen koko elämänsä, koska luotti jumalaan ja uskoi laulamisen olevan kohtalonsa, johon ympäristö painosti häntä.

”The Voicen” eli Whitney Houstonin vanhemmat erosivat tämän äidin petettyä aviomiestään. Nuori Whitney vihastui äidilleen ja päätti tehdä kaikkensa pitääkseen oman tulevan perheensä kasassa. Siitä huolimatta myrskyisä avioliitto Bobby Brownin kanssa päättyi 12 vuoden jälkeen eroon.

Yle Kioskin toimittaja Aleksi Rantamaa paasaa ohjelman Youtube-kanavalla julkaistulla videolla "Lievästi ärsyttävää: Valkoinen heteromies" siitä, kuinka hän kokee tulleensa vähätellyksi ja solvatuksi syntyperäisen asemansa vuoksi. Valkoisen heteromiehuuden. Video on tämän tekstin kirjoitushetkellä saanut 8100 tykkäystä ja lukuisia Rantamaata komppaavia kommentteja. Rantamaan näkemys on ymmärrettävä, mutta erittäin subjektiivinen ja mustavalkoinen.

On totta, että etenkin humanistisissa piireissä termi valkoinen heteromies on sävyttynyt negatiivisesti. Sitä käytetään usein syyttävästi. Saatetaan esimerkiksi sanoa: "Valkoiset heteromiehet eivät halua palkata naisia" tai "Valkoinen heteromies ei voi ymmärtää, miltä sorretuksi tuleminen tuntuu". Nuo hypoteettiset virkkeet ovat yleistäviä ja niissä kyseenalaistetaan tiettyyn ihmisryhmään kuuluvien oikeus itsensä ilmaisemiseen.

Minulla on unelma: matkustaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Haluan tavata ihmisiä ympäri maailmaa, kuulla erilaisista maailmankuvista ja kerätä monennäköisiä kokemuksia. Ehkä joskus asuakin ulkomailla.

Yksi asia kansainvälisyydessä kuitenkin kauhistuttaa: kielitaito. Olen opiskellut englantia 9-vuotiaasta asti ja kuulen sitä päivittäin eri medioissa sekä kaupungilla. Globaalista näkökulmasta katsoen ymmärrän englantia ihan hyvin. Suurin heikkous kielitaidossani ja este sen kehittymiselle onkin itseluottamuksen puute.

Millainen on vahva ihminen? Ihminen, joka selättää syövän tai mielenterveysongelmat? Ihminen, joka nostaa kuntosalilla penkistä sata kiloa? Ihminen, joka hillitsee tunteensa kaikissa tilanteissa vai ihminen, joka uskaltaa itkeä koko maailman nähden? Ihminen, joka pitää lupauksensa? Ihminen, joka valehtelee hävyttömästi?

Ihminen kestää käsittämättömän paljon vaikka mitä. Suurin osa meistä kohtaa elämänsä aikana sellaisia koettelemuksia, jotka joku on joskus kuvitellut ylitsepääsemättömiksi. Käymme läpi niin raastavia suruja kuin fyysisiä ongelmia. Ihminen on keksinyt raketin, lääkkeen malariaan ja mikroaaltouunin. Ihminen kykenee melkein mihin vain, mitä pystymme kuvittelemaan.

En oikeastaan ole varma, haluanko kirjoittaa tästä aiheesta. Tiedän tulevani kuulostamaan vuosien päähän jämähtäneeltä kukkahattutädiltä. Eikä kukaan halua kuulostaa kukkahattutädiltä 17-vuotiaana. Kirjoitan silti.

Nykypäivän lapsilla on hämmentävät paljon virikkeitä. Kun kiinnittää huomiota kaupungilla liikkuviin alakoululaisiin, huomaa, että heistä suurimmalla osalla on älypuhelin koko ajan käden ulottuvilla. He pelaavat Pokemon Go:ta, tapittavat Youtube-videoita ja snäppäävät.

Juttelin kahden urheilullisen ja reippaan yläkouluikäisen sukulaistyttöni kanssa koululiikunnasta. He asuvat ja opiskelevat eri paikkakunnilla. Silti molemmilla on samankaltaisia, pitkälti ahdistavia kokemuksia koulun liikuntatunneista. Petyin kovasti kuullessani tyttöjen näkemyksistä. On vuosi 2018, opetussuunnitelmat on laitettu vaikka miten päin uusiksi. Silti mikään ei tunnu muuttuneen.