Jutelmia

Sunnuntai-aamupäivä. Tyhjennän Joensuun majoitukseni vaatekaappia Ikea-säkkeihin. Olen muuttamassa kesän ajaksi takaisin kotiini Nurmekseen. Sisälläni myllertää. Ensimmäinen lukiovuosi on nyt ohi. Oloni on helpottunut ja iloinen. Kesä alkaa, eikä pariin kuukauteen ole tiedossa mitään stressaavaa. Samalla vähän surettaa.

Lukio on luopumisen aikaa. Joka kevät yksi ikäluokka valmistuu ja joutuu siirtymään hurjaan aikuisten pyörittämään ulkomaailmaan. Joka kevät joutuu hyvästelemään valmistuvia tuttavia. Joka syksy on uusine ihmisineen ja haasteineen erilainen. En voi olla ajattelematta omia lakkiaisiani, joihin on aikaa vielä ainakin kaksi vuotta. Kaksi vuotta kuluu nopeasti. Omiin lakkiaisiini mennessä olen saanut hyvästellä useita vanhempia tuttaviani.

Yhteiskunnassamme yksilön elämän varrelle on asetettu paljon virstanpylväitä. Meidät on opetettu tähtäämään alituisesti kohti seuraavia saavutuksia ja ikänumeroita. Viisivuotiaat odottavat eskari-ikää, yläkoululaiset oppivelvollisuuden päättymistä, teinit aikuisuutta, keski-ikäiset eläkettä… Jokaisessa vaiheessa seuraa jotain uutta ja hienoa. Vapauksia, kunnioitusta.

Lähes aina myös kriiseilyä.

Perjantaina minua jännitti. Joensuun yhteiskoulun lukion musiikkiteatteriesitys Kulkuri ja lasisilmä, jossa olen mukana, sai ensi-iltansa. Olimme rakentaneet, hioneet ja eläneet tarinaa useita kuukausia. Nyt paljastimme kokonaisuuden vihdoin kaikille kiinnostuneille. Hurjaa.

En ole ikinä ennen tehnyt teatteria. Kokemukseni näyttelemisestä rajoittuu yläkoulun ilmaisutaidontunneille. Teatteriryhmässämme on muutamia, jotka ovat mukana jo neljättä vuotta. Joillekin esiintymislavat ovat kuin toinen koti. Tasoerot ovat siis huomattavat.

Juuri nyt kello on 19.25. Nökötän kannettavan tietokoneeni äärellä. Laskeva kevätaurinko maalaa varjoni tapettiin. Ulkona on yllättävän lämmin ilma. Huoneeni koreilee järjestystään. Tänään on ollut mainio sunnuntai. Aurinkoinen, tuore, raikas, tehokas. Ihan kuin olisin syntynyt uudelleen.

Tehokkuuteeni on ollut syynsä. Tämä teksti. Se on pyörinyt mielessäni koko päivän. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan onnistunut, joten olen keksinyt kaikenlaista oheistekemistä. Pyykkäämistä, siivousmaratonin, ulkoilua, uuden musiikin kuuntelemista…

Katsoin perjantai-iltana äitini kanssa Pressiklubia, jossa vieraili vakavan häirinnän kohteeksi joutunut toimittaja Rebekka Härkönen. Hän on Turun puukotuksen uhria auttaneesta maahanmuuttajasta kirjoittamansa artikkelin jälkeen joutunut riepoteltavaksi niin nettitrollien kuin todellisten uhkailijoiden toimesta. Vainoamisen vuoksi Härkönen on joutunut vaihtamaan asuinpaikkakuntaansakin.

Minusta saattaa tulla isona journalisti. Urasuunnitelmistani tietoinen äitini kysyi ohjelman aikana hieman huolestuneena, tiedänkö, mihin olen ryhtymässä. Vaikuttajat saavat hurjasti lokaa niskaansa. Nykyään paljon enemmän kuin vuosia sitten, ja epäilen, että tulevaisuudessa ilmiö tulee vain kasvamaan.

Kuivat asfaltit ja lämpö. Sandaalit, liehuhelmat, aurinkolasit. Jäätelökioskit, rantapäivät. Liplattava järvi, jossa huljutella hiekkaisia sääriä

Kesä, ainakin minulla on kova ikävä sinua. Tunnut niin kaukaiselta. Olen kyllästynyt pakkaseen, lumeen ja useisiin vaatekerroksiin. Ei kevään kuuluisi olla tällainen. Ei se ole ennenkään ollut… Eihän?

Maailma on paha. Planeetallamme tapahtuu paljon enemmän hurjasti hirveämpiä asioita kuin osaamme kuvitellakaan. Sen tiedostaminen on raskasta. Kannattaako kaikkea pahuutta edes pyrkiä tiedostamaan?

Pahuuden määritteleminen on hankalaa. Toiselle se voi tarkoittaa esimerkiksi muiden vahingoittamista, jonkun mielestä pahuutta ei ole. Hankala konstruktio. Oli pahuutta tai ei, jokaisen maailmasta löytyy kivuliaita asioita, joita kutsun tässä tekstissä yksinkertaistetusti pahuudeksi.

Minulle iski ulkonäkökriisi koulun valokuvauskurssin jälkeen. Olimme harjoitelleet muotokuvien ottamista. Kameran edessä olin tuntenut oloni epävarmaksi enkä ollut kyennyt rentoutumaan. Ystävien kehuista huolimatta en alkuunkaan pitänyt lopullisista kuvista.

Eräässä Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jaksossa kurkistettiin Toni Wirtasen ja Jannika B:n elämään. Molemmat avautuivat jakson aikana henkisistä vaikeuksistaan. Wirtanen sanoi kärsineensä ainakin masennuksesta ja paniikkikohtauksista. Jannika B kertoi lapsen syntymän jälkeisestä ahdistuksesta, kuolemanpelosta ja neuroottisuudesta. Artistit toivat ilmi, että heidän mukaansa mielenterveysongelmat ovat alalla "perussettiä".

Ilmiö ei ole tuttu ainoastaan muusikoiden keskuudessa, vaikka julkisuuden henkilöihin kohdistuukin erityisen paljon paineita. Väittäisin, että meistä jokaisen pääkoppa joutuu ainakin jossain vaiheessa elämää koetukselle. Koemme menetyksiä, saamme traumoja, uuvumme ja toisinaan oireilemme syistä, joita emme välttämättä koskaan saa selville. Mielenterveysongelmia voi olla mahdotonta ennaltaehkäistä.

En pidä Cheekistä yhtään.

Tuossa lauseessa ei ole mitään väärää, eikä minun tarvitse pahoitella mielipidettäni. Cheek on hahmo. Cheekin nimissä julkaistaan mielestäni huonoa musiikkia ja tuodaan esille maailmankatsomukseni vastaisia arvoja.