Jutelmia

Tämän viikon ensimmäinen päivä meni monella tavalla pieleen. Olin kiireinen ja väsynyt. Lääkäri sähläsi ja unohdin ostaa vessapaperia. Ystävällä oli paha mieli, enkä osannut tai ehkä vain jaksanut lohduttaa. Nuo asiat kerroin jokaiselle, jonka kanssa illalla juttelin. Unohdin mainita, että sain myös hyviä uutisia Kelalta, ja että huomenna on luvassa mukavaa tekemistä.

Väsymys sumentaa näkövinkkelin. Se saa kaiken tuntumaan ärsyttävältä ja raskaalta. Jotenkin tunkkaiselta. Väsymys on eri asia kuin uupumus. Väsymys johtuu liian vähäisestä levosta. Uupumus on kroonisempaa. Sekin johtuu liian vähäisestä levosta, joka taas johtuu kasvaneesta levon tarpeesta, joka taas johtuu jatkuvasta ylikuormituksesta. Väsymys on helppoa tunnistaa, uupumisen tajuaa usein aivan liian myöhään. Se menee syvemmälle.

Muutin viikonloppuna omilleni. Asunnostani puuttuu vielä suurin osa kalusteista ja valoista. Täällä kaikuu, eikä kaapeista löydy mitään ylimääräistä. Minulla on hyvä olla. Uusi asuntoni tuntuu kodilta jo nyt. Ihan ensimmäisessä tänne julkaisemassani blogitekstissä pohdin, mikä tekee kodin. Olen tainnut sen jo keksiä: varmuus ja ihmiset.

Viime syksynä lukion ykkösluokan aloittaessani olin pelokas ja epävarma. Vuoden aikana löysin mielettömän ympäristön ihmisineen ja vahvistuin sen keskellä. Löysin kodin. Yhden useista.

Minä olen kasvisyöjä. Minulta kysytään usein, miksi en syö lihaa. Kysyn sitä itsekin usein kohdatessani muita kasvissyöjiä. Kysymys on oikeastaan outo. Vastaan usein toteamalla, että en näe lihan syöntiin mitään syytä.

Monet kuvittelevat kasvisruokailun olevan epäterveellistä, vaikeaa sekä kallista. Luulot johtuvat tietämättömyydestä. Nykypäivänä lihan tilalle on tarjolla yltäkylläisesti vaihtoehtoja aina eines-hampurilaisista falafel-pyöryköihin. Ravintoaineita saa normaaleilla ruokamäärillä arkiruuasta varmasti tarpeeksi.

Viime viikkoni oli raskas ja mieletön. Tiistaina pääsin haastattelemaan Sukset ristiin susirajalla -leiriä järjestäviä upeita taiteilijoita ja sen jälkeen suuntasin Joensuuhun käynnistelemään Ilosaarirock-viikkoani. Vietin aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, tein 16 tuntia vapaaehtoistöitä, kohtasin uusia tuttavuuksia ja keinahtelin useilla ihanilla keikoilla. Nyt pää on ihan tyhjä. Tuntuu, että sanottavaa olisi paljon ja kuitenkaan en keksi, mitä laittaisin paperille.

Varsinaiset festarit alkoivat osaltani perjantai-iltapäivällä Mara Ballsin eturivissä. Saman päivän viimeinen keikka oli pääesiintyjä Nightwish keskiyöllä. Seuraavana aamuna heräsin seitsemältä laittamaan aamupalaa tapahtuman vastaaville ja ruokkimaan esiintyjiä yhdeksäksi tunniksi. Töiden jälkeen jatkoin festarointia aamuyölle asti. Sunnuntainakin työskentelin kuusi tuntia, tanssin paljon ja valvoin kolmeen.

Näin eräänä yönä unta, jossa minusta tuli kerralla yllättäen maailman rikkain ihminen. Uni ei ollut kiva. En pystynyt sisäistämään vaurauttani, stressasin ja rahani tipahtelivat koko ajan hyppysistäni sinne tänne. Joku saattaisi tulkita unen syvempiä merkityksiä, mutta minä haluan nyt kirjoittaa siitä itsestään: rahasta.

Tänään juttelimme ystäväni kanssa lottovoitoista. Siitä, mitä tapahtuu sellaisen osuessa kohdalle. Arki menee uusiksi ja ihmisten suhtautuminen muuttuu. Ihan vain siksi, että sattuu raaputtamaan onnekkaan kupongin. Rahan takia.

Maria Veitola kertoo elämänkerrassaan Veitola, mitä haluaisi sanoa 20-vuotiaalle itselleen: Klubielämä ei kestä ikuisesti. Jonakin päivänä riippumatto ja kirja kiinnostavat enemmän. Vapaus ja ajan loputtomuus ovat vain illuusioita, vaikka tuntuvat nyt aidoilta. Hän myös kirjoittaa luulleensa tietäneensä kaikesta paljon, vaikka se ei ikään nähden ollut mahdollista.

Sunnuntai-aamupäivä. Tyhjennän Joensuun majoitukseni vaatekaappia Ikea-säkkeihin. Olen muuttamassa kesän ajaksi takaisin kotiini Nurmekseen. Sisälläni myllertää. Ensimmäinen lukiovuosi on nyt ohi. Oloni on helpottunut ja iloinen. Kesä alkaa, eikä pariin kuukauteen ole tiedossa mitään stressaavaa. Samalla vähän surettaa.

Lukio on luopumisen aikaa. Joka kevät yksi ikäluokka valmistuu ja joutuu siirtymään hurjaan aikuisten pyörittämään ulkomaailmaan. Joka kevät joutuu hyvästelemään valmistuvia tuttavia. Joka syksy on uusine ihmisineen ja haasteineen erilainen. En voi olla ajattelematta omia lakkiaisiani, joihin on aikaa vielä ainakin kaksi vuotta. Kaksi vuotta kuluu nopeasti. Omiin lakkiaisiini mennessä olen saanut hyvästellä useita vanhempia tuttaviani.

Yhteiskunnassamme yksilön elämän varrelle on asetettu paljon virstanpylväitä. Meidät on opetettu tähtäämään alituisesti kohti seuraavia saavutuksia ja ikänumeroita. Viisivuotiaat odottavat eskari-ikää, yläkoululaiset oppivelvollisuuden päättymistä, teinit aikuisuutta, keski-ikäiset eläkettä… Jokaisessa vaiheessa seuraa jotain uutta ja hienoa. Vapauksia, kunnioitusta.

Lähes aina myös kriiseilyä.

Perjantaina minua jännitti. Joensuun yhteiskoulun lukion musiikkiteatteriesitys Kulkuri ja lasisilmä, jossa olen mukana, sai ensi-iltansa. Olimme rakentaneet, hioneet ja eläneet tarinaa useita kuukausia. Nyt paljastimme kokonaisuuden vihdoin kaikille kiinnostuneille. Hurjaa.

En ole ikinä ennen tehnyt teatteria. Kokemukseni näyttelemisestä rajoittuu yläkoulun ilmaisutaidontunneille. Teatteriryhmässämme on muutamia, jotka ovat mukana jo neljättä vuotta. Joillekin esiintymislavat ovat kuin toinen koti. Tasoerot ovat siis huomattavat.

Juuri nyt kello on 19.25. Nökötän kannettavan tietokoneeni äärellä. Laskeva kevätaurinko maalaa varjoni tapettiin. Ulkona on yllättävän lämmin ilma. Huoneeni koreilee järjestystään. Tänään on ollut mainio sunnuntai. Aurinkoinen, tuore, raikas, tehokas. Ihan kuin olisin syntynyt uudelleen.

Tehokkuuteeni on ollut syynsä. Tämä teksti. Se on pyörinyt mielessäni koko päivän. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan onnistunut, joten olen keksinyt kaikenlaista oheistekemistä. Pyykkäämistä, siivousmaratonin, ulkoilua, uuden musiikin kuuntelemista…