Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Kaikki kissatarinat eivät pääty yhtä hyvin

20180912_183806

En muista, että olisin ollut koskaan niin vihainen. En vain tiennyt, kenelle. En edes tiennyt, onko häntä olemassa ja oliko vihaisuuteen oikeasti syytä. Vuorokautta myöhemmin selvisi, ettei ollut. Kiukku vaihtui myötätuntoon.

Teini-ikäinen pojantytär oli kaverinsa kanssa palaamassa kotiin, kun heidän peräänsä lyöttäytyi lähipuistosta surkeasti naukunut kissa. Lapsenlapsi soitti ja kysyi, mitä heidän pitää tehdä. Minä käskin kummankin lähteä kotiin, kissa kyllä osaisi omaansa.

Tyttö soitti kohta uudelleen. Hän oli nyt kotiovella ja kissa rappusilla hänen vieressään. Se livahtaisi ehkä ovesta hänen mukanaan. Se taas ei käynyt, meillä kun olivat omat kissat ja koira sisällä.

Saimme estetyksi vieraan kissan sisälle tulon, mutta siitä vasta show alkoi. Kissa naukui äänekkäästi, kiersi kaikki ikkunalaudat ja hyppäsi niille kurkkimaan sisään ja huutamaan. Se oli nuori ja pienikokoinen, selvästi tottunut ihmisten antamaan hoivaan. Se oli sanalla sanoen hädissään.

Alueen löytöeläimistä huolehtivan yhdistyksen puhelinpäivystys oli sille illalle suljettu. Veimme kutsumattomalle vieraalle ruokaa, jota se söi kuin viimeistä päivää.

Mietimme, mitä ihmettä ilmiselvästi kotikissan päiviin tottuneelle eläimelle on tapahtunut. Jos sen koti olisi lähettyvillä, se osaisi sinne. Tietenkin meille tuli mieleen se karmea mahdollisuus, että joku lähijärvien rannoilla mökkeilevä olisi kylmän viileästi päättänyt jättää kesäkissan kyydistään taajaman liepeille, toisten löydettäväksi tai villiintymään. Se tuntuu aikuisestakin kauhealta, omista kissoistaan (kuvassa) hyvin huolehtivalle teini-ikäiselle se on sydäntä särkevää.

Kesäkissailmiöstä on tänäkin syksynä ollut mediassa paljon puhetta. Ylen aamutelevisiossa  puhuttiin eläinten viikolla jopa kissakriisistä. Eläinsuojeluyhdistysten tietoon ja hoitoon on tänä vuonna tullut löytökissoja ehkä tavallistakin enemmän.

Mitä ihmettä sellaisten ihmisten päässä liikkuu, jotka ensin hoivaavat ja totuttavat kissoja seuraansa ja, kun se ei enää huvita tai eläimelle tulee käyttäytymis- tai terveysongelmia, hylkäävät ne julmasti luonnon armoille. Elävät, tuntevat olennot!

Meille pyrkinyt kissa pysytteli ruokaa saatuaankin sitkeästi pihallamme ja kävi tavan takaa naukumassa oven takana. Lohduttauduin huonosti nukutun yön aikana ajatuksella, että aamulla koppaan kissan autoon ja vien löytöeläinkotiin. Onneksi sää oli vielä kohtuullisen lämmin.

Aamulla kissaa ei näkynyt, mutta illan pimentyessä se ilmaantui meidän kadullemme uudelleen. Nyt se tarrautui naapurin – ilmeisesti ensimmäisen vastaan tulleen ihmisen – kantapäille. Sillä oli onnea. Naapurit olivat kuulleet, että joku oli kuullut jonkun kissan olevan kadoksissa, ja rouva onnistui jäljittämään omistajan. Puskaradio oli toiminut tehokkaasti!

Se tuntui suunnattoman helpottavalta. Voin vain kuvitella, miten suuri hätä myös kissan omistajalla oli ollut ja miten onnellinen hän oli lemmikkinsä löytymisestä.

Tuhannet muut kissatarinat eivät, ikävä kyllä, pääty yhtä onnellisesti. Vuosikymmenien valistuksesta huolimatta kesäkissoja otetaan ja hylätään ja leikkaamattomien kissojen annetaan juosta vapaasti ulkona lisääntymässä. Eläintä hankittaessa ei ajatella, että lemmikki vaatii hoitoa vuosia, jopa vuosikymmeniä, ja että sen ruokkiminen, leikkaaminen, rokotukset ja mahdollinen muu lääkitseminen myös maksavat.

Edesvastuuttoman touhun seuraukset ovat karut. Edellä mainitussa tv-ohjelmassa kerrottiin, että noin kymmenen tuhatta kissaa vuodessa päätyy löytöeläintaloihin ja niistä arviolta vain noin tuhat löytää takaisin omaan kotiinsa.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
19.07.2019