Jutelmia

Ajattelemattomia ajatuksia nuoren näkökulmasta.

Kamala kuvakulma

Kamala kuvakulma

Minulle iski ulkonäkökriisi koulun valokuvauskurssin jälkeen. Olimme harjoitelleet muotokuvien ottamista. Kameran edessä olin tuntenut oloni epävarmaksi enkä ollut kyennyt rentoutumaan. Ystävien kehuista huolimatta en alkuunkaan pitänyt lopullisista kuvista.

Olen itse kuvannut monia ihmisiä niin lehtiartikkeleita varten kuin sukujuhlissakin, matkoilla sekä huvin vuoksi. Lukuisia kertoja olen kuullut huudahduksia, kuten ”ihan kamala”, ”näytän kuolleelta” ja ”älä laita tuota mihinkään” esitellessäni kameran uhreille mielestäni heitä imartelevia otoksia. Kuvaajaa tällaiset kommentit turhauttavat, sillä ne kuulostavat järjettömiltä. Silti reagoin itse samalla tavalla joutuessani linssin epämukavammalle puolelle.

Onko ilmiössä kyse itsetunto-ongelmista? Ei välttämättä. Emme vain ole tottuneet katselemaan olemustamme muiden ihmisten silmin. Selfieissä tai peilin edessä keimaillessa meillä on mahdollisuus näyttää itsestämme vain valitsemamme puolet valitsemassamme valossa. Tuskin koskaan pääsemme tarkastelemaan ulkokuortamme täysin realistisesti. Kun valokuvien kautta silloin tällöin kuitenkin onnistumme sukeltamaan häivähdykseen toisen näkövinkkelistä, saatamme yllättyä ja kavahtaakin.

Ajatus siitä, ettemme välttämättä tiedä todellista ulkonäköämme, tuntuu hurjalta. Entä jos olenkin sysiruma? Pelko on turha: läpeensä rumaa olentoa ei ole olemassakaan. Kauneudesta stressaamisen pitäisi oikeastaan olla mahdotonta. Joka tapauksessa joku silmäpari jumaloi, toinen vihaa.

Tarvitsemme nähdyksi tulemisen tunnetta. Samalla tahtoisimme itse säädellä, mitä meistä nähdään. Se ei kuitenkaan ole loppupeleissä mahdollista. Joko näymme kaikkine sävyinemme tai emme näy ollenkaan. Sitä paitsi ympäriltämme löytyy valtavasti muutakin rakastettavaa ja huomionarvoista kuin standardisoitu kauneus.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
13.07.2020