Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Konmarittaminen ei ole meidän siskosten juttu

Konmarittaminen ei ole meidän siskosten juttu

Lukutaitoisten joukossa on tuskin ketään, joka ei tietäisi, mitä on konmarittaminen. Se on pari vuotta ollut niin ihasteltu trendi, että minä konmarittamiseen kykenemätön olen suursiivousten yhteydessä joutunut itsellenikin puolustelemaan vanhojen tavaroiden säilyttämistä.

En ole lukenut idean äidin Marie Kondon  KonMarisiivouksen elämänmullistava taika  -kirjaa, mutta lehtijutuista päätellen konmarittaisen perusidea on siivota ympäriltä pois kaikki iloa tuottamaton. Että pitäisi jokaisen tavaran kohdalla kysyä itseltään, tuottaako tämä tavara vielä iloa. Että lakkaa ajattelemasta ”joskus” Että joskus luen tämän kirjan tai käytän tätä kaulahuivia. Konmarittaja ymmärtää, että ”joskus” tarkoittaa oikeasti ”ei koskaan”.

Minä taas ajattelen, että miksi minä noin vain hävittäisin kirjan, jonka olen lukenut ja jota en todennäköisesti lue uudelleen? Tai miksi ihmeessä veisin kirppikselle äidin jäämistöön kuuluneen pöytäliinan, joka on tullut hänelle hänen oman äitinsä jäämistöstä, vaikka en ikipäivänä tulekaan sitä omalle pöydälleni levittämään? Niistä on ehkä iloa jollekulle minun jälkeeni.

Niinpä olikin oikein lääkettä sielulle lukea komeroiden syyssiivouksen lomassa Helsingin Sanomista (4.10.) toimittaja Kaisa Viljasen kolumni, jossa hän väittää konmarittajien olevan väärässä. Hänelle se valkeni, kun hän sisaruksineen tyhjensi edesmenneen isoäitinsä asuntoa. Nyt hänellä on kuvauksensa mukaan muun muassa mummin ja isomummin käsin kirjailemia lakanoita ”niin paljon, että ne riittäisivät moottoritielle aseteltuina kotiseudulle asti”.

”Viimeinen isovanhempani on poissa ja historiani ohentunut. Esineet kannattelevat yhteyttä menneeseen”, Viljanen kirjoittaa.

Taidatkos sen paremmin ja kauniimmin sanoa? 

Eivät kaikki esineet todellakaan tuota iloa, mutta niihin liittyvillä muistoilla – murheellisillakin – on merkitys. Itse tunnen suurta surua aina, kun avaan pahvirasian, johon äitini oli yli 60 vuotta sitten kätkenyt ohuen valkoisen morsiushunnun ja mustan suruhunnun. Niiden väliin mahtui vain kymmenen vuotta hänen elämästään. Ei tulisi mieleenikään hävittää myöskään sukupolvelta toiselle kulkenutta pyöreäpohjaista rautapataa tai ikivanhaa valokuvaa, jossa mummo hämmentää sitä. Tai toisen isoäidin, mummin, jäämistöstä kulkeutunutta seinälautasta. Aina niille joku paikka löytyy.

Sain pari vuotta sitten pikkusiskoltani syntymäpäivälahjaksi pienen vitriinikehyksen, johon hän oli asetellut tumman hiustukon ja sen taustalle kaksi kuvaa sisarussarjastamme. Toisessa minä olin ennen ja toisessa jälkeen pitkien lettieni katkaisun. Hiustukko oli ne letit. Lahjan saatteena oli siskon kirjoittama runo, jossa hän muisteli, miten oli ollut vihainen, kun leikkautin letit enkä edes välittänyt säilyttää kampaajan mukaani antamia hiuksia. Hän oli piilottanut ne omiin tavaroihinsa ja kuljettanut mukanaan kaikki nämä vuosikymmenet – varmasti pitkiin aikoihin itsekään muistamatta, että jossain pussissa tai laatikossa on isonsiskon hiuksia.

Viime keväänä sisko järjesti toisen yllätyksen. Hän antoi minulle matkapäiväkirjan, jota 13-vuotiaana olin pitänyt elämäni ensimmäisellä ulkomaanmatkalla. Pääsin silloin kummieni ja serkun kanssa automatkalle Ruotsiin ja Norjaan. Matkan tapahtumat palautuivat yllättävän elävinä mieleen, kun luin aika tarkkoja kertomuksiani matkapäivien kulusta, ihmisistä ja paikoista.

Miten matkapäiväkirja oli siskolle päätynyt, sitä hän ei muista itsekään. Ilmeisesti jonkun vihko- ja kirjapinon välissä silloin, kun hän muutti pois kotoa.

 

Minun onneni, ettei sisko ole konmarittaja.

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
20.06.2019