Iivarin passissa

Nuoren hirven mölinöitä metsän keskeltä.

Kotimatka alkaa

iivari-ja-tonttu-2

Kotimatkaa varten piti vähän reittiä suunnitella. Rauma, ja Länsi-Suomi yleensä, kun ei ole meikäläiselle niin kovin tuttua. Vaan onneksi meillä metsänelikoilla on taipumusta hyvään suuntavaistoon, onpa joillain meistä ihan sisäinen kompassikin, joka helpottaa suuntimien ottamista. Sen kyllä heti tiesin, että itää kohti pitäisi alkaa kulkea ja melko haipakkaa, että illaksi ehtisin kotiin.

 

Ajattelinpa kuitenkin oman aikani ottaa, ettei tarvitse hiki päässä tolkuttomana ravata. Se oli nuo kesäpäivät aikasta kuumia, että piti ihan lämpöhalvausta jo välillä pelätä. Ihan niin kiireetön en kuitenkaan ollut, että olisin lähtenyt rannikkokiertuetta tekemään, joten kyllä minä melko suoraviivaisesti itää kohti lähdin. Tosin Lapissakin käväisin, mutta ihan vaan Rauman Lapissa. Valtateitä pyrin parhaani mukaan välttämään. Monta tuttua on isoilla teillä jäänyt peltilehmän jyräämäksi. Se on tuo tien ylitys meille hirville vähän sellainen hankala asia. Ensin pitäisi katsoa vasemmalle, sitten oikealle, sitten taas vielä kerran vasemmalle, ettei sieltä nyt varmasti autoja posota satasta tai kovempaa. Siinä kun päätä kääntelee, niin ajatus äkkiä herpaantuu, kun ojan pohjalla on aina jotain vihreää naposteltavaa. Tai voihan sitä toisiin aatoksiinkiin tulla, että päättääkin kääntyä takaisin metsään, ja jää se tie sitten ylittämättä.

 

Noh, siellä takamailla metsiä ja metsäautoteitä pitkin kulkiessa sattui jossain Tampereen paikkeilla vastaan tulemaan ihka aito kotitonttu, Ahti Karjalainen nimeltään, tai saattoi se olla saunatonttukin. En ole ihan varma, kova se ainakin oli puhumaan, porisi kuin papupata. Liekö ihan oikeasti Hämeestä lähtöisin, aika karjalaisen oloiselta tuntui. Oli kuulemma kelloseppänä työskennellyt Nummi-Pusulassa ennen tonttu-uraansa. Istahdimme nuotiotulille ja turisimme niitä näitä. Selvisi, että oli tonttupoloisen talo palanut alta.

 

Tontuksi hän oli ruvennut, kun oli Nummi-Pusulassa käynyt erään kerran niin, että asiakkaan rannekelloa korjatessa oli kellon viisari pompannut nuolen lailla ilmaan ja lentänyt suoraan asiakkaan silmään. Jostain syystä kello oli pitänyt korjata niin, että se oli asiakkaan ranteessa. Asiakas oli yksi Nummi-Pusulan suurista silmäätekevistä, tosin ei enää onnettomuuden jälkeen, kreivitär Allán de Rölli-Tuppurainen. de Rölli-Tuppuraisen miehellä, kaupunginjohtajalla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin lähettää kelloseppäparka maanpakoon.

 

Ahti oli aina halunnut nähdä, mitä Nokian takana on, joten lähti sinne suunnille. Nokialla hän tapasi iäkkään miehen, joka hetken mielijohteesta palkkasi Ahdin kotitontuksi, tai saunatontuksi, en muista kumpi hän nyt oikein oli. Tämä iäkäs mies, Börje Börgelsson, oli aika omalaatuinen tapaus, entinen hävittäjälentäjä. Hänellä oli tapana säilyttää kerosiinia saunan pukuhuoneessa ja haistella polttoainetta heti herättyään. Hän kuulemma rakasti kerosiinin tuoksua aamuisin. Siksi oli kai hävittäjälentäjäksi aikanaan ryhtynyt.

 

Eräänä lauantaina alkuillasta Ahti oli tapansa mukaan laittamassa saunaa valmiiksi, kun Börje yllättäen halusi itse sytyttää tulet pesään. Ahdilla oli kädessään sytytysnestepullo, jonka oli hetki sitten tyhjentänyt tulipesään ja kaatanut pulloon tilalle kerosiinia, sillä pukuhuoneessa olleessa kerosiinikanisterissa oli vuoto. Börje oli napannut syttynestepullon Ahdin käsistä ja ruiskutellut kunnon tujaukset ainetta tulipesään ja raapaisi samaan syssyyn tulitikun perään. Kaikki tapahtui niin nopeasti, ettei Ahti ehtinyt pysäyttää Börjeä. Yhtä nopeasti oli käynyt melkoinen tussahdus, kun kiuas ja koko sauna olivat kadonneet miesten ympäriltä.

 

Nyt oli Ahti kulkumiehenä, joten ehdotin, että hyppää selkään vain ja pidä sarvista kiinni, jää pois sitten, kun huvittaa. Kaveri otti idean haltuun, ja niin sitä matka jatkui itää kohti. Oriveden kohdalla tonttu pyysi, josko kurssia voisi kääntää hieman pohjoisempaan. Tonttu oli saanut päähänsä, että voisi mennä Keuruulle. Siellä kun oli kuulemma vanha joulutonttujen tukikohta, jossa kaiketi vieläkin oli jonkin sortin miehitys. Kyllähän se minulle passasi, kun olisihan minun jossain vaiheessa joka tapauksessa pitänyt ottaa vähän pohjoistakin suuntimaa, jotta olisin Ylä-Karjalan korkeuksille päässyt.

 

Keuruulta tosiaan löytyi erään maatilan pihapiiristä maakellarin ovi. Kyytiläinen koputti oveen pari kertaa ja tovin päästä kuului jonkun varovasti hipsivän toisella puolella lukkoa rapistelemaan. Siinä rapistellessa oven avaaja kysäisi kuiskaten, keitä tulijat oikein olivat. "Tuu tii tu tööti tuu" Ahti lausui ja ovi aukeni. Se oli jokin tonttujen salasana varmaankin. Meidät otettiin oikein lämpimästi vastaan. Ja ihan totta oli muuten Ahti puhunut. Kellarissa oli pienehkö joulutonttujen tukikohta. Oli siellä melkoiset valvontamonitorit poikineen pitkin seinustaa. Pari tonttua kuulokkeet päässä tuijotti ruutua keskittyneesti ja ruuvaili jotain namiskoja. Tukikohdan päällikkö ylpeänä esitteli, että nykyään tieto tuhmista ja kilteistä lapsista välittyy reaaliajassa joulupukin keskuskonttoriin ihan näin kesäaikaankin. Tokihan itse valkoparta on kesälomaa viettämässä, mutta hänelläkin on tuuraajansa, jotka käsittelevät dataa ja jättävät raporttinsa sitten ison pomon luettavaksi.

 

Vähän hassuahan se oli keskellä kirkkainta kesää katsella joulutonttuja työn touhussa, mutta tämähän se heidän kiireisintä aikaa on. Ei sitä enää joulukuussa kuulemma ehdi syvällisiä valvontahommia tekemään, kun lahjakiireet jo painavat päälle. Keuruun valvontapistekin muuntuu joulua kohti enemmän lahjapajaksi kuin valvontatoimistoksi. Ja ihan tyytyväisiä olivat tontut siitä, kyllä lahjojen nikkarointi ja valmistaminen paljon mielekkäämpiä juttuja ovat kuin toisten vakoileminen.

 

Ahti-tonttu oli päässyt selvästi omiensa joukkoon. Niin mairean muikea tämän ilme oli, ettei tarvinnut edes kysyä jääkö entinen kelloseppä joulutonttujen luo. Olisihan sitä itsekin voinut viihtyä useamman tovin joulutonttujen luona, ja kieltämättä he meikäläistä kyselivät reen vetäjäksi, kun meikäläisellä on tuota vetokykyä, mutta kohteliaasti kieltäydyin kunniasta. Arvelin, että minua kotikunnailla jo kovasti kaivataan, ja kaipasinhan minäkin kotiin. Tontut ymmärsivät sen hyvin, ja taisivat vain testata meikämandoliinia, että uskallanko koti-ikäväni tunnustaa. Yötä vasten en kuitenkaan arvannut kellarista lähteä kotia kohti, vaan matkaa jatkoin sitten aamunkoitteessa.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
30.10.2020