Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Kuka oikeasti pysäyttäisi digisyrjäytymisen?

20180903_210053

On ihan oikein, että yhteiskunta ottaa digitalisaatiosta kaiken hyödyn irti. Se ei kuitenkaan saa johtaa digitaidottomien syrjäyttämiseen. Tästä tuntuvat kaikki olevan samaa mieltä. Miksi sen estäminen sitten on niin vaikeaa?

Tämän kesän aikana on mediassa puhuttu paljon siitä, miten yhä isompi joukko ihmisiä on syrjäytymässä digitalisoituvasta yhteiskunnasta. Omien pankkiasioiden hoito ja jopa junalippujen ostaminen alkaa olla monille jo ylivoimaisen vaikeaa. Heille vaaditaan ja luvataan koulutusta, kokeiluohjelmia ja helppokäyttöisempiä laitteita, rohkaistaan uskomaan itseen ja opettelemaan.

Riittääkö se?

Keskustelua käydään nyt ilmiselvästi sillä oletuksella, että jokaisella, joka pystyy itse päättämään taloudestaan ja asioimaan virastojen ja kaupan tiskillä, olisi mahdollisuus myös asioida verkossa. Että pitää vain opetella ja pitää olla tarpeeksi helppokäyttöisiä laitteita.

Osalle digilaitteita vieroksuvista tai pelkäävistä tähänastiset neuvot ja rohkaisu varmasti ovatkin paikallaan. Ne jäärät, joilla olisi mahdollisuus ja taitoa käyttää verkkoa mutta jostain kummallisista periaatteellisista syistä eivät siihen suostu, ovat ihan oma lukunsa ja voivat syyttää lähinnä itseään.

Mutta entä ne, jotka eri syistä eivät vain pysty laitteita hankkimaan tai operoimaan niillä itse? Jotka tarvitsevat apua joka ikisellä asioimiskerralla?

Miksei heitä varten voisi perustaa palvelupisteitä, joissa virkavastuulla toimiva, vaitiolovelvollinen henkilö palvelisi henkilökohtaisesti, tekisi tarvittaessa myös verkkotyön asiakkaan puolesta? Jokaisessa kunnassa on kunnanvirasto, terveysasema ja kirjasto. Kai niistä johonkin voisi tällaisenkin palvelun sijoittaa? On verorahoja hullumpaankin käytetty, ja osansa voisivat maksaa myös konttoriverkkoaan harventaneet ja aukioloaikojaan supistaneet pankit.

Kai tällaista sentään jossain on mietitty? Vai onko ideassa joku perustavanlaatuinen vika? Mutta mikä se on? Estääkö joku laki? Eikö löydy maksajaa? Onko liian yksinkertainen malli? Olisi kiva tietää.

Pankit varoittavat visusti ja hyvällä syyllä antamasta verkkopankin tunnuslukuja edes perheenjäsenille, mutta niin moni kuitenkin tekee. Monissa tapauksissa virkavastuullinen ulkopuolinen olisi todennäköisesti turvallisempi vaihtoehto.

Monia muita ihmisten salassa pidettäviä ja arkaluontoisia asioita käsitellään eri tahoilla ehdottoman vaitiolovelvollisuuden suojassa. Miksei sitten pankkiasiointiin ja erilaisiin tunnistautumisiin vaadittavia salasanoja?

Digisyrjäytymisen vaara ei ole pikkuasia eikä koske pelkästään ikäihmisiä. 

”Miljoona uhkaa syrjäytyä digi-Suomesta”, otsikoi kansanedustaja Jyrki Kasvi kevättalvella verkkokolumninsa (www.tivi.fi/blogit). Hän muun muassa muistutti, että joka vuosi peruskoulun päättää tuhansiin nouseva joukko nuoria, joiden kirjoitustaito ei riitä edes työhakemuksen tekemiseen. Miten heidän oletetaan täyttävän verkkolomakkeita?

Meistä kenelläkään ei ole takeita siitä, että omat digitaitomme pysyvät koko ikää yllä.

Leikearkistossani on Helsingin Sanomissa viime uudenvuoden aattona julkaistu Hannu Raittilan uudenvuoden kirjailijapuheenvuoro.  Tässä pieni lainaus pitkästä, puhuttelevasta kirjoituksesta:

 ”Maassamme on satojatuhansia ihmisiä, joille älypäätelaitteet ovat vieraita ja pelottavia. Heitä ovat ennen kaikkea vanhukset, joiden tekninen omaksumiskyky, näkö ja sorminäppäryys eivät riitä julkishallinnollisen lomakkeen täyttämiseen netissä, vaikka ymmärrys vielä riittäisikin. Osa mainitusta kohderyhmästä on saattanut vielä neljännesvuosisata sitten olla älykehityksen eturivissä, mutta aika ajaa vääjäämättä ohi jokaisesta ja kehitys jatkuu ja jatkuu.

Aalto-yliopistossa opiskelee ikäpolvi, joka ei ole koskaan nähnyt saati käyttänyt puhelinkoppia. Tämän päivän diginatiivit ovat huomisen digipysähtyneistöä. Koska oma koomasi alkaa?”

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
21.03.2019