Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Lemmikkielämää

Lemmikkielämää

Lemmikit ja lapset ovat sellaisia asioita, joista kaikkien oletetaan usein automaattisesti pitävän. Ainakin saattaa joutua perustelemaan erittäin varovaisesti, miksei pidä.

Kyse on usein siitä, mihin on tottunut. Pikkusisaruksista huolehtinut ei säikähdä lapsenvahtikeikkaa eikä koiran kanssa kasvanut eteisessä haukkuvaa tanskandoggia. Joskus lasten tai lemmikkien sijasta hämmennystä aiheuttavatkin lapsi- ja lemmikki-ihmiset ja heidän hössötyksensä.

Satun itse pitämään sekä lapsista että lemmikeistä. Mutta vain lemmikeistä semmoisella vimmalla, että pystyn rakentamaan kokonaisen blogitekstin niiden ympärille. Tarkemmin sanottuna kissojen ympärille. Koiraihmiset, koettakaa kestää.

Meillä on aina ollut kotona kissoja. Syntymästäni yläasteen puoliväliin asti meillä oli minua vuotta vanhemmat seniorikissat Saku ja Nappi. Saku oli lihava, Nappi ovela. Ne olivat minua aina ovella vastassa, kun tulin koulusta. En ehtinyt saada kenkiäkään jalasta, kun ne aloittivat naukumiskuoronsa. Odottivat ruokaa, hyytelöherkkuja.

Sakun ja Napin jälkeen tulivat Pii ja Argon. Siskoni keksivät nimet selaamalla alkuaineiden jaksollista järjestelmää. Parin viikon keittiön kaapistojen alla piilottelun jälkeen alkuaineiden mukaan ristityt otukset uskalsivat tassutella ihmisten ilmoille.

Lemmikittömien ihmisten on usein vaikea ymmärtää sitä, millaista iloa eläimen touhujen seuraaminen tuottaa. Koiran tai kissan nokos-, välipala-, ulkoilu- ja leikkihetkille pyhitetty Facebook- tai Instagram-tili saattaa tuntua liioittelulta. Omistajalle arkisetkin hetket lemmikin kanssa ovat kuitenkin erityisiä.

Eläinten seurassa ei tarvitse pelätä tulevansa tuomituksi. Vaikka olisi täydellisen epäonnistunut töissään ja ihmissuhteissaan, lemmikki ei sääli, neuvo tai kritisoi. Sille riittää, että ruokaa rapsahtaa kippoon tänäänkin.

Tästä päästäänkin luontevasti seuraavaan kritiikkiin. "Ei lemmikeillä ole luonnetta.", "Ei se ymmärrä, mitä puhut." Totuus ja valhe. Tuskinpa lemmikki tosiaan ymmärtää sanoja, enemminkin äänensävyjä. Mutta kyllä niillä on luonne.

Jotkut ihmisetkin saattavat ensi silmäyksellä vaikuttaa melko persoonattomilta, mutta parempi tutustuminen todistaa toisin. Kukapa meistä ei olisi hieman hiljainen ja vetäytyvä ensitapaamisella? Myös lemmikit näyttävät lopulta luonteensa – hyvässä ja pahassa.

Lemmikille uskaltaa usein näyttää myös sellaista hellyyttä, mitä ihmisille ei uskalla tai kehtaa. Uskaltaa silittää ja kutsua rakkaaksi. Joskus lemmikki tuntuukin saavan enemmän rakkautta osakseen kuin muu perhe yhteensä.

Joidenkin mielestä kissat ovat koiriin verrattuna tylsiä. Kieltämättä koirien mutkattomuus on mukavaa. Kissoissa kuitenkin nimenomaan arvostan niiden arvoituksellisuutta. Kissa ei säntää uuden ihmisen luokse heti. Sen luottamus pitää ansaita.

Olen kiitollinen kaikista vuosien varrella kertyneistä kissamuistoista. Kissakuumeen kourissa muistelen niitä haikeana. Ja kun joskus vielä hommaan oman katin, kuvia ja hössötystä on luvassa oikein olan takaa.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
05.12.2021

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://www.ylakarjala.fi/