Matkan päästä

Lukion opit

Lukion opit

Viime viikot ovat olleet kiireisiä. Käsillä on niin ylioppilasjuhlat, muutto, kuin venäjän kielen ja kulttuurin opintojen aloittaminenkin. Aiheita tämän viikon blogitekstille siis löytyisi oikein olan takaa, mutta aikaa tekstin kirjoittamiselle ei niinkään.

Pienen pohdinnan jälkeen päätin katsoa vielä kerran taaksepäin, ennen kuin tulevaisuus astuu ryminällä sisään. Lähestyvien ylioppilasjuhlien kunniaksi päätin siis muistella niitä asioita, joita lukio on minulle opettanut.

Aloitin Nurmeksen lukiossa syksyllä 2017. Monet opettajat olivat ennestään tuttuja peruskoulun puolelta, ja valtaosa kavereistakin jatkoi samaan lukioon. Koulurakennuksessakin oli tullut vierailtua lukuisia kertoja avointen ovien päivänä.

Kuvittelin siis tietäväni, mitä minulla on edessä. Olin väärässä, tietenkin.

Heti ensimmäisinä kuukausina opin, ettei ole ylvästä pärjätä yksin. Entisellä kympin tytöllä oli kova tarve näyttää, että selviää myös lukiossa. Opettajat varoittelivat, että arvosanat laskevat, minä vannoin, ettei niin pääse tapahtumaan. Pänttäsin monta tuntia päivässä ja onnittelin itseäni siitä, ettei minun taaskaan tarvinnut kysyä keneltäkään mitään.

Lopulta tajusin, ettei kysymysten kysyminen ja neuvojen pyytäminen ole heikkoutta, vaan päinvastoin rohkeutta. Vaatii nöyryyttä myöntää, ettei osaa eikä tiedä kaikkea. Jos haluaa oikeasti oppia, on kohdattava nimenomaan niitä asioita, joita ei vielä hallitse. Kahdet aivot ovat aina enemmän kuin yhdet, eikä viisaiden päiden yhteen lyöminen ole lainkaan niin tyhmää miltä kuulostaa.

Pian ymmärsin myös ystävällisyyden merkityksen. Ryhmätyöt ja muut yhteiset projektit olivat tavallisia, joten luokkakavereiden kanssa toimeen tuleminen oli ensiarvoisen tärkeää. Kohteliaisuus oli paljon, hymy ja huumori enemmän. Lukemattomien yhteisten tuntien jakaminen loi yhteishengen, jonka voimin pääsi pitkälle. Eniten lukiosta jäänkin kaipaamaan yhdessä opiskelijakavereiden kanssa vietettyjä hetkiä, hyppytunteja, mökkeilyjä ja koulun reissuja.

Ajan myötä opin myös päästämään irti täydellisyyden tavoittelusta. Toisin kuin ennen luulin, elämän ei tarvitse käydä vanhemmiten vakavammaksi. Kauhistelin usein jo valmiiksi tulevia velvollisuuksiani, sitä, miten minun olisi vielä joskus osattava tehdä tutkielma, ajaa autoa ja täyttää veroilmoitus. Lopulta ymmärsin, etten voi hallita kaikkea, ja oivallus olikin ahdistavan sijasta vapauttava. Vaatii vahvuutta päästää edes hieman irti ulkoisista odotuksista ja tehdä elämästä aidosti omannäköistä.

Nurmeksen kaltaiselle pienelle paikkakunnalle lukion olemassaolo on todellinen voimavara. Ainakin omasta puolestani voin sanoa, että lukiovuosien ansiosta kytkökseni kotipaikkakuntaani vahvistuivat merkittävästi. Koen, että onnistuin tutustumaan vanhoihin tuttuihin ja paikkoihin aivan uudella asenteella. Ehkä myös kynnykseni palata takaisin madaltui hieman.

Olen kiitollinen lukioajoista ja tulen muistelemaan niitä lämmöllä. Kaikkine opetuksineen lukio oli hyvä alusta kasvaa ja ponnistaa elämässä eteenpäin. Tuoretta lukiolaista en voi kuin onnitella edessä olevista ikimuistoisista hetkistä - ja hieman pahoitella kaikesta tulevasta stressistä.

Ei silti mitään hätää, stressi unohtuu ja muistot kultautuvat nähtävästi jo kolmen kuukauden kuluttua valmistumisesta. Jäljelle jää ikävä.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
25.09.2020