Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Maalaislapsi

Maalaislapsi

Kun ihmiset kuulevat minun opiskelevan yliopistossa, he usein alkavat romantisoida omia yliopistoaikojaan. Monet tuntuvat nauttivan nuoruuden nostalgisoinnista, ja vakuuttavat silmät kiiltäen, että elän juuri nyt elämäni parasta aikaa.

Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi sitä, että myös nuoret nostalgisoivat. Vaikka itsenäistyminen onkin mahtavaa, epävarmuuden hetkillä tulee helposti haikailtua lapsuuden turvaan ja vakauteen. Halusinkin omistaa tämän päivityksen nurmeslaiselle, koivuntuoksuiselle lapsuudelle.

Tärkeä osa lapsuuttani oli luonto. Metsä oli milloin kuningaskunta, milloin vuoristokylä. Koska asuin Pielisen rannalla, kesäisin tuli uitua usein vähintäänkin kerran päivässä. Myös kylään kutsuttuja kavereita järvi ilahdutti, ja joskus etsimme kotiloita tai leikimme mutasotaa vanhempien riemuksi.

Lapsuuteni oli kytköksissä ensisijaisesti kotiini. Tosin mitä vanhemmaksi tulin, sitä enemmän aloin käydä kotikyläni Höljäkän erilaisissa tapahtumissa, kylätoreilla ja talkoissa. Kotiuduin nopeasti kyläyhteisöön, ja totuin siihen, että ainakin Höljäkän rajojen sisäpuolella kaikkia pitää tervehtiä, varmuuden vuoksi. Sen sijaan Nurmeksen keskustan tapahtumat jäivät minulle vieraiksi. En esimerkiksi kavereideni tapaan käynyt iltatoreilla tai Rompepäivillä.

Kaupungeissa käyminen oli harvinaista herkkua. Kävimme perheenjäsenten kanssa useimmiten Joensuun tai Kuopion kauppakeskuksissa, pidemmillä lomilla Helsingissä. Ihastelin valoja ja vilinää. Shoppailimme hyvällä omallatunnolla, sillä koskaan ei oikein tiennyt, milloin olisi seuraava tilaisuus käydä kaupungissa. Erityisesti vaateostoksia esiteltiin kotiin jääneille perheenjäsenillekin.

En lapsena ajatellut, että olisin kaivannut enemmän tapahtumia tai harrastusmahdollisuuksia. Leikin omia leikkejäni, myöhemmin tuli kuvataidekerho, sitten näytelmäpiiri. Luulen, että pitkien välimatkojen ja minun ja sisarusteni välisten ikäerojen ansiosta opin viihdyttämään itse itseäni. Esimerkiksi tein eräänä kesänä purkin, johon laitoin tekemisideoita tylsän hetken varalle: piirrä maisema, tee uusi kampaus, katso katiska.

On outoa ajatella, millaista olisi ollut kasvaa jossain muualla kuin Nurmeksessa. Jossain, missä jokainen vastaantulija ei olisikaan tuntenut minua, tai vähintään vanhempiani. Paikassa, missä jokaiselle viikonpäivälle olisi ollut tarjolla mielenkiintoinen harrastus, mutta metsään ei olisi päässyt koska haluaa. En todellakaan osaa sanoa, millainen ihminen olisin, jos olisin kasvanut esimerkiksi nykyisessä asuinpaikassani Joensuun Niinivaarassa. Tuntuu oudolta katsoa joidenkin aloittavan koulutaivaltaan täällä, minne se minun osaltani saattaa päättyä.

Kaikesta nostalgisoinnista huolimatta en kaipaa lapsuuteen. Mielestäni on turha laittaa elämänvaiheita paremmuusjärjestykseen. Lapsillakin on murheita, vaikka ne saattavat aikuisten silmissä vaikuttaa mitättömiltä. Huoli ruokamyrkytyksen saamisesta kaksi päivää sitten vanhentuneen nakin syömisen jälkeen on turha, mutta pelko todellinen. Varmasti myös monet nykyiset murheeni tuntuvat yhtä naurettavilta sitten aikanaan.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
28.02.2021