Olen nyt elänyt elämäni kaksi ensimmäistä viikkoa joensuulaisena. Tuntuu, että sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon. En muista yhtäkään hetkeä, jolloin olisin istunut toimettomana – ainakaan niin, ettei minulla vilpittömästi olisi ollut jotakin tärkeää tekemistä. Vaikka alkuhässäkkää onkin ollut melkoisesti, olen ehtinyt tehdä joitakin havaintoja uudesta kotikaupungistani.
Viime viikot ovat olleet kiireisiä. Käsillä on niin ylioppilasjuhlat, muutto, kuin venäjän kielen ja kulttuurin opintojen aloittaminenkin. Aiheita tämän viikon blogitekstille siis löytyisi oikein olan takaa, mutta aikaa tekstin kirjoittamiselle ei niinkään.
Pienen pohdinnan jälkeen päätin katsoa vielä kerran taaksepäin, ennen kuin tulevaisuus astuu ryminällä sisään. Lähestyvien ylioppilasjuhlien kunniaksi päätin siis muistella niitä asioita, joita lukio on minulle opettanut.
Vajaa kaksi viikkoa sitten kävimme äitini kanssa Joensuussa. Lähdimme liikkeelle Nurmeksen Porokylästä, jossa äidillä oli hieronta-aika. Ajoimme auringonpaisteessa Kolinportille, jossa söimme jäätelöt ja vaihdoimme kuskia. Matkalla juttelimme mukavia ja ihastelimme kesäisiä maisemia. Perillä kävimme sukulaisten luona kahvittelemassa ja keskustassa syömässä. Vaikka kyseessä olikin kiireetön kesäreissu, oli sen toteuttamiselle aivan oikea syy: kävimme katsomassa minun tulevaa asuntoani.
Joitakin vuosia sitten hetkessä elämisen ajatus oli trendikäs. Inspiraatiolauseet, kuten Carpe diem ja seize the moment levisivät somessa kulovalkean tavoin. Taustalla oli kuitenkin aivan oikea ajatus: elämä nyky-yhteiskunnassa on liian hektistä, emmekä ehdi nauttia siitä.
Itse en trendistä innostunut. Lauseet tuntuivat lähinnä ärsyttäviltä sisustustaulujen kliseiltä, joilla yritetään ratkaista liian suuria ongelmia. Tavallaan halusin kyllä olla hetkessä eläjä, mutta yltiöpositiiviset neuvot tuntuivat vaikeilta ja väkinäisiltä. Olin mieluummin tulevan ja menneen stressaaja kuin joku, joka yrittää väkisin nauttia ikävistäkin vaiheista.
Tuleva muutto on kuitenkin saanut minut lämpenemään hetkessä elämisen ajatukselle. Olen havahtunut siihen, että teen monia asioita viimeistä kertaa. Tai en välttämättä viimeistä kertaa, mutta niin, että seuraavaan kertaan on pitkä aika. Joensuusta käsin on paha käydä uimassa kotirannassa, vierailla Nurmeksen lukiolla tai hakea jo muualla asuvia koulukavereita kotibileisiin.
Kun on asunut koko ikänsä yhdessä paikassa, on helppo luoda rutiineja. Voi herätä aamulla, pukea vaatteet, pestä hampaat ja kasvot, tehdä samat juustoleivät kuin edellisenäkin aamuna ja lähteä ajamaan vanhan mäntymetsän poikki ilman että erityisemmin pysähtyisi pohtimaan sen upeutta. Eräänä aamuna sitten havahtuu siihen, että elämä ei aina tule olemaan tällaista, hyvässä ja pahassa. Ja siitä hyvästä haluaa ottaa kaiken irti.
Hetkessä eläjänä havahtuu siihen, että suostuu asioihin sen kummemmin miettimättä. Kun Tampereelle muuttanut kaveri kutsuu lopun ystäväporukan road tripille, sitä suostuu kuskiksi kahden sekunnin harkinta-ajalla. Olenhan minä ajanut autoa menestyksekkäästi jo puolitoista vuotta, mikä voisi mennä vikaan? Ehkä se, että olen ajanut 95 prosenttia ajasta Nurmeksessa, jossa viiden auton jonoa voi melkein sanoa ruuhkaksi. Mutta eikö olekin ihanaa päästä päiväksi Särkänniemeen huvittelemaan? Mutta eikö lippuihin käytetyt rahat olisi hyvä pistää säästöön syksyä varten? Ei ole mahdollista väistää kaikkia entä jos - ajatuksia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.
Ja tässä minä nyt istun, samassa sohvannurkassa kuin aina ennenkin. Iloisena siitä, että päätin kerrankin tarttua hetkeen. Reissu ei suinkaan ollut täydellinen – rahaa kului reippaasti, Särkänniemessä satoi ja ajoväsymys riivasi, mutta viikonloppu oli yksi ikimuistoisimmista pitkään aikaan. Sain jakaa sen minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Saimme ihmetellä yhdessä kauppojen valtavia valikoimia, outoja paikannimiä ja Tammerkosken kuohuja. Saimme ensi maistiaiset siitä, mitä itsenäinen, isossa kaupungissa eläminen voisi olla.
Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että hetkessä eläminen ei aina tarkoita mitään erikoista. Joskus se voi tarkoittaa maailman tavallisinta päivää, mutta sellaista, jolloin mieli ei vaeltele kaukana nykyhetkestä. Sellaisena päivänä voi käydä töissä ja kaupassa ja tarkkailla oikeasti, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itse tekee. Saattaa havahtua vaikka siihen, että horsma on puhjennut kukkaan tai että ilmoitustaululla on uusi lappu. Sellaisesta päivästä saattaa oikeasti jäädä jotain mieleen.
Joten rakas lukija, – niin rasittavalta kuin se kuulostaakin – elä välillä hetkessä. Sinun ei tarvitse (eikä tässä maailmantilanteessa ehkä kannata) varata matkaa ulkomaille. Riittää, että oikeasti keskityt tuttavasi Facebook-päivitykseen. Ota tältä hetkeltä kaikki, mitä sillä on sinulle tarjota. Sinun ei tarvitse järjestellä elämäsi nykyisiä, menneitä ja tulevia tapahtumia paremmuusjärjestykseen, tai jatkuvasti ajatella, miten elämäsi olisi mahdollisimman tuottava, kaunis tai näyttävä. Riittää, että elät sen.
Valitsin ensimmäiseen blogiini varsin dramaattisen aloituksen ottaen huomioon sen, mistä todella aion puhua. Aiheeni ei suinkaan ole ekokatastrofin ja ylikansoituksen syöksemä maailmanloppu, vaan oman vähäpätöisen elämäni keskivertoa suuremmat muutokset. Olen tämän kevään ylioppilas, joka on muuttamassa syksyllä Nurmeksesta Joensuuhun. Kyseessä on siis yhden aikakauden päätös, lopun alku.
Mutta miksipä aihe ei olisi suuri, dramaattinenkin – niin merkittävä, että olen rakentamassa kokonaisen blogin sen ympärille. Tietenkin on jännittävää muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoon ja luoda uudet rutiinit. Olkoonkin, että moni tuttu asuu Joensuussa ja kotiinkin pääsee paikallisjunalla. Jos olisin ollut villi, olisin tietysti aloittanut itsenäisen elämäni jossain muualla. Vieraassa ja kaukaisessa kaupungissa, ehkä Helsingissä, Lontoossa tai New Yorkissa. Paikallinen suurkaupunkimme Joensuu kuitenkin kelpaa minulle. Pääsin lukemaan venäjän kieltä ja kulttuuria yliopistoon suoravalinnalla, ja opiskelupaikka kuulosti kuin minulle luodulta.