Matkan päästä

Olen nyt ollut vuoden verran virallisesti joensuulainen. Blogini alkuperäinen teema olikin muutto ja uuteen arkeen sopeutuminen. On siis tilannekatsauksen aika.

Ehkä aloitan opinnoista. Olen suorittanut 13 kurssia ja 52 opintopistettä. Puhun venäjää paremmin kuin ennen, enkä enää koe jatkuvaa alemmuuskompleksia kaksikielisten kavereideni seurassa. Tiedän ettei kielen käyttämiseen tule jatkuvasti tilaisuuksia, ja siksi vähäisetkin tilaisuudet kannattaa jännityksestä huolimatta hyödyntää. Teen virheitä, mutta pääsen niistä yli.

Miten saisin aloitettua tämän tekstin niin, että pitäisin lukijat mukana loppuun asti? Aihe itsessään on jo sellainen, että houkuttaa napsauttaa ruudulle jotain iloisempaa. Pitäisi kai keksiä jokin hauska, nokkela tai toiveikas näkökulma.

Sellaisia ei kuitenkaan tällä kertaa irtoa.

Olen kai päässyt blogissani nyt siihen pisteeseen, että ulkoisten aiheiden sijaan alan siirtyä metatasolle. Toisin sanoen tällä kertaa blogini aihe on blogi ja kirjoittamiseni teema kirjoittaminen.

Kun minua kysyttiin kirjoittamaan blogia, sanoin, että tarvitsen miettimisaikaa. En tiedä, miksi ihmeessä. Blogi tuntui välittömästi luonnolliselta jatkumolta tähänastisen elämäni mittaisessa kirjoitusharrastuksessa.

Minulla on aina ollut useita mielenkiinnonkohteita. Teatteri, lukeminen, kielet, kirjoittaminen ja ruoanlaitto, muutaman mainitakseni. Kuullessani uudesta harrastuksesta, tavasta tai trendistä olen lähtökohtaisesti positiivisen utelias.

Näin ei ole ollut urheilun suhteen.

Minusta jokaisen pitäisi edes joskus viettää ihan oikeaa lomaa. Ei siis niin, että on suunnitellut viikon täyteen grillijuhlia, veneretkiä ja mökkiolympialaisia, vaan niin, ettei koske kalenteriin ollenkaan. Silloin on aikaa vain olla. Oleminen on aliarvostettua.

Niitä ei pääse pakoon. Vaikka välttelisi poliittista keskustelua ja polttaisi äänestysohjeet, vaalit löytävät tiensä jokaisen arkeen. Teiden varsille putkahtelee äänestyspaikkakylttejä, ja uutisissa muistutetaan, että ennakkoäänestää ehtii vielä hyvin.

Näin kysyi eräs ystäväni, kun istuimme viime kesänä Nurmeksen ABC:llä odottamassa tilauksiamme. Olin muutama päivä aikaisemmin saanut tiedon, että olin päässyt opiskelemaan venäjän kieltä Itä-Suomen yliopistoon. Ystäväni tiesi, että olin lukenut venäjää jo usean vuoden ennen yliopistoa, mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi, miksi kaikista maista ja kielistä juuri Venäjä kiinnosti minua.

Tavallaan kyse on sattumasta. Minulle ja luokkalaisilleni tarjottiin mahdollisuutta aloittaa venäjän opiskelu neljännellä luokalla. Ilmoittautuminen oli sitova: jos opinnot aloitti, niitä piti jatkaa peruskoulun loppuun saakka.

18 ikävuotta, vastuullinen ja itsenäinen? Vai jotain aivan muuta? Aikuisuus on yleinen, mutta varsin abstraktiksi jäänyt käsite kielessämme.

Päädyin pohtimaan teemaa lähestyvän 20-vuotissyntymäpäiväni vuoksi. Jonkin aikaa sitten muistin, että kirjoitin itselleni kirjeen 10 vuoden päähän, kun olin 10 vuoden ikäinen - siis kirjeen juuri tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä ikään kuin lomalla. Minulla on kyllä vielä muutama päivä etäluentoja ennen virallista pääsiäislomaa, mutta ajatukseni ovat jo lomalla. En hoida kuin välttämättömimpiä töitä, ja niitäkin hieman kieli poskella.

Siksi olenkin tällä hetkellä Nurmeksessa. Saavuin tänne viikko sitten ikään kuin jo valmiiksi pääsiäislomaa varten. Olenkin ehtinyt ajatella paljon sitä, mitä Nurmes minulle nykyään merkitsee. Ajatukset ovat muuttuneet sitten viime vuoden.

Yksinäisyys on aihe, josta en kovin mielelläni kirjoittaisi. Se tuntuu liian raskaalta ja, no, yksityiseltä asialta. Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa esimerkiksi arjen hassuista sattumuksista tai vaikkapa omasta harrastuksestaan.

Mielestäni on kuitenkin olemassa aiheita, joista pitää puhua. Yleinen kirjoittamistani koskeva ohjenuora on, että valitsemani aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä. Yleensä siis valitsen aiheita, mutta joskus aihe valitsee minut. Niin kävi tällä kertaa.