Olen ollut kesätoimittajana hurjat kaksi ja puoli kesää. 21-vuotiaalle se on kuitenkin aika paljon, joten siksipä jaan nyt suurta viisauttani toimittajan työstä. Onpahan mitä esitellä työnantajille, todiste, että olen sisäistänyt ainakin jotain.
Jos haastateltava lupaa tarkistaa jutun tiettyyn ajankohtaan mennessä tai soittaa takaisin tunnin kuluttua, hän ei välttämättä pidä lupaustaan.
Olen luonteeltani yleensä kuuntelija. Saan kuulla uusiltakin tutuilta monesti toteamuksen: "Sinulle on niin helppo puhua." Useimpina kertoina se tuntuu arvostettavalta kehulta, ylpeydenaiheelta.
Joinakin päivinä tekisi kuitenkin mieli vastata: "Niinpä, valitettavasti." Kärsivällisyys meinaa loppua etenkin silloin, kun itselläni olisi jotain tärkeää kerrottavaa. Jos en saa suutani auki heti kättelyssä, saan taas tyytyä pelkkään kuuntelijan rooliin.
Tämä kesä on ollut itselleni poikkeuksellinen. Höljäkän metsien sijasta olen viettänyt sen kaupungissa. Vaikka iso osa kesästäni onkin mennyt töissä, olen ehtinyt havaitsemaan muutamia vuodenajan tuomia muutoksia Joensuussa.
Olen vältellyt jo jonkin aikaa tästä aiheesta kirjoittamista. Ja "vältellyt" on täysin eri asia kuin se, ettenkö pitäisi aihetta kirjoittamisen arvoisena.
Aina kun olen kokenut yksinäisyyttä tai lukenut uutisista sen olevan yleistä ikäisteni keskuudessa, ensi reaktioni on ollut kieltäminen. Ei kai sitä yksinäisiä olla, kun on saatu yliopistosta kavereita ja perhettäkin tulee nähtyä säännöllisesti! Pitää vaan laittaa suupielet ylöspäin ja lähteä reippaalla mielellä harrastusryhmiin ja yliopiston bileisiin.
Minulta kesti kauan myöntää, että olen ihminen, joka ei pidä muutoksista. Haluaisin tietenkin olla se oman elämäni sankaritar, joka kulkee huimapäisesti kohti uutta ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen.
Sen sijaan minua pelottaa.
Se, että muuttaa korona-aikana uuteen kaupunkiin, ei omien kokemuksieni mukaan estä uusien tuttavuuksien löytämistä. Ongelma on pikemminkin siinä, että ilman säännöllisiä tapaamisia ja yhteydenpitoa suurin osa ihmisistä jää puolitutuiksi.
Kun opiskelee venäjää yliopistossa, ei uskoisi opintojen puolesta päätyvänsä ensimmäisenä Viroon. Korona, Ukrainan sota ja korkeakoulujen välisen yhteistyön jäädyttäminen varmistivat kuitenkin sen, ettei perinteinen vaihtojakso Tverin yliopistossa toteutunut vuosikurssini osalta.
Kun meille muutama kuukausi sitten tarjottiin mahdollisuutta kuitata kieliharjoittelu viiden päivän intensiivikurssilla Virossa, nauroin ääneen. Ensinnäkin, eiköhän tämäkin reissu peruta aivan viimeisellä minuutilla. Toisekseen, mitä virolaiset voivat opettaa meille venäjän kielestä?
Sain muutama viikko sitten ystävältäni tyhjän lasipurkin ja post-it-lappuja. Myöhästyneen joululahjan tarkoitus ei ollut niin arkinen, mitä äkkiseltään voisi luulla.
Kyseessä oli purkki, johon talletetaan hyviä muistoja. Kun jotain mukavaa tapahtuu, se kirjoitetaan lappuun ja lappu pudotetaan purkkiin. Vuoden lopuksi purkki avataan ja hyvät asiat palautetaan mieleen.
Viime viikkoina ihmiset ympäri maailmaa ovat osoittaneet tukensa Ukrainalle. Lahjoituksia on jaettu, yösijoja tarjottu ja talouspakotteita asetettu.
On kuitenkin yksi asia, joka ei tee ukrainalaisten oloja paremmaksi. Venäläisviha.
On paljon ihmisryhmiä, kulttuureja, elämäntyylejä ja ulkonäöllisiä seikkoja, jotka ansaitsisivat enemmän representaatiota. Tällä kertaa olen valinnut aiheekseni kuitenkin pienen, jonkun mielestä ehkä vähäpätöisen seikan: silmälasit.
Sain ensimmäiset silmälasini 8. luokalla. Olin silmälääkärin antamasta tuomiosta harmissani, mutta lohdutin itseäni sillä, että kyseessä olivat vain lukulasit. Minun ei tarvitsisi käyttää niitä jatkuvasti.
