18 ikävuotta, vastuullinen ja itsenäinen? Vai jotain aivan muuta? Aikuisuus on yleinen, mutta varsin abstraktiksi jäänyt käsite kielessämme.
Päädyin pohtimaan teemaa lähestyvän 20-vuotissyntymäpäiväni vuoksi. Jonkin aikaa sitten muistin, että kirjoitin itselleni kirjeen 10 vuoden päähän, kun olin 10 vuoden ikäinen - siis kirjeen juuri tähän hetkeen.
Olen tällä hetkellä ikään kuin lomalla. Minulla on kyllä vielä muutama päivä etäluentoja ennen virallista pääsiäislomaa, mutta ajatukseni ovat jo lomalla. En hoida kuin välttämättömimpiä töitä, ja niitäkin hieman kieli poskella.
Siksi olenkin tällä hetkellä Nurmeksessa. Saavuin tänne viikko sitten ikään kuin jo valmiiksi pääsiäislomaa varten. Olenkin ehtinyt ajatella paljon sitä, mitä Nurmes minulle nykyään merkitsee. Ajatukset ovat muuttuneet sitten viime vuoden.
Yksinäisyys on aihe, josta en kovin mielelläni kirjoittaisi. Se tuntuu liian raskaalta ja, no, yksityiseltä asialta. Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa esimerkiksi arjen hassuista sattumuksista tai vaikkapa omasta harrastuksestaan.
Mielestäni on kuitenkin olemassa aiheita, joista pitää puhua. Yleinen kirjoittamistani koskeva ohjenuora on, että valitsemani aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä. Yleensä siis valitsen aiheita, mutta joskus aihe valitsee minut. Niin kävi tällä kertaa.
Kun ihmiset kuulevat minun opiskelevan yliopistossa, he usein alkavat romantisoida omia yliopistoaikojaan. Monet tuntuvat nauttivan nuoruuden nostalgisoinnista, ja vakuuttavat silmät kiiltäen, että elän juuri nyt elämäni parasta aikaa.
Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi sitä, että myös nuoret nostalgisoivat. Vaikka itsenäistyminen onkin mahtavaa, epävarmuuden hetkillä tulee helposti haikailtua lapsuuden turvaan ja vakauteen. Halusinkin omistaa tämän päivityksen nurmeslaiselle, koivuntuoksuiselle lapsuudelle.
Kun olin vähän nuorempi, haaveilin aika ajoin siitä, millaista olisi asua yksin. Kun näin sisustuslehdessä kauniin olohuoneen, päätin, että minulle tulee samanlainen. Toisaalta haaveilin siitä, ettei tarvitsisi siivota muiden mieliksi. Kai olin välillä myös jo valmiiksi peloissani kaikesta siitä vastuusta, mitä kontolleni sysättäisiin.
Nyt kun olen asunut puolisen vuotta yksiössä, asiat ovat asettuneet mittakaavoihinsa. Mikään ei ole niin dramaattista kuin sen aikanaan kuvittelin olevan – hyvässä ja pahassa.
Kunnon kohottaminen, töissä skarppaaminen vai uuden harrastuksen aloittaminen? Uudenvuoden tiimellyksessä nousee melkein väkisin ajatus siitä, että jotenkin olisi tulevana vuonna muututtava.
Paljastan salaisuuden: en ole useaan vuoteen luvannut joulukuun viimeisenä yhtään mitään. Olen katsonut rakettien väriloistoa ja ajatellut, että samalla tavalla sitä varmaan rämmitään kuin ennenkin.
Voisi kuvitella, että tulevaan jouluun valmistautuminen olisi esimerkiksi pipareiden leipomista, valojen ripustamista ja veisujen soittamista. Lomat lähestyvät, eikä kukaan enää jaksaisi ajatella velvollisuuksia. Puheenaiheiden pitäisi vaihtua koronasta johonkin kevyempään, kuten lahjatoiveisiin tai glögiin.
Näin ei kuitenkaan minun tapauksessani ole. Sen sijaan, että tavoittelisin tekstilläni leppoisaa tunnelmaa, nostan esiin tulenaran aiheen. Erityisruokavaliot.
Noin viikko sitten tiistaina istuin koneellani. Etäluento oli alkamassa, ja yritin kuumeisesti saada vaaditut tehtävät valmiiksi sitä ennen. Yhtäkkiä puhelimeeni kilahti viesti.
"Hei, laitoimme sinulle juuri asuntotarjouksen sähköpostiisi."
Mietin pitkään, mille aiheelle haluaisin tämänkertaisen blogitekstini omistaa. Koronavirus tai opiskelu – arkeni päätähdet – tuntuivat liian ilmeisiltä. Halusin kirjoittaa jostakin ilahduttavasta ja arvokkaasta.
Päätin siis kirjoittaa ystävyydestä.
Syysloma alkaa, ja tiedän mitä suunnittelet. Olet kasannut läksykirjat yhteen, tutkinut lukujärjestystä ja ehkä kaivanut muistivihkon jostakin.
Aiot suorittaa loppukirin.