Matkan päästä: Rasistiset vitsisi eivät naurata 

Luin hiljattain kuvaaja ja dokumentaristi Uwa Iduozeen kolumnin Vitsi on väärissä käsissä vaarallinen työkalu (Yle, 2.8.). Se sai minut miettimään huumorin nimissä tehtyä vallankäyttöä. 

Moni ajattelee, että huumori jakaa ihmiset kahtia. On niitä, joiden seurassa ei uskalla vitsailla mistään, ja niitä, jotka voivat nauraa vaikka hautajaisissa.

 Moni ylistää itseään "mustan huumorin ystävänä". Kun keskustelutoveri pyöräyttää silmää omalle vitsille, on helppo puolustautua sanomalla, ettei toisen huumorintaju vain ole tarpeeksi laaja.

Olen toki itsekin sitä mieltä, ettei naurujaan kannata säästellä. Niin sanotun sivistyneen huumorin ystävät eivät pääse hekottelemaan läheskään yhtä usein kuin lapsellisista kaksimielisyyksistä tai pissa-kakka-huumorista nauttivat. Iloa on joskus niukasti saatavilla: kannattaa tarttua siihen, mitä on tarjolla. 

On kuitenkin täysin eri asia vitsailla itseään huonommassa asemassa olevista. Ihonväriin, sukupuoleen, seksuaaliseen suuntautumiseen, sairauteen tai vaikkapa hiustenväriin liittyvät vitsit eivät yksinkertaisesti naurata. Niihin heijastuu se karu fakta, että vitsin kohde kokee vitsaillun asian vuoksi aitoa yhteiskunnallista syrjintää.

Mitä muuta vitsi lopulta on kuin keino päästä sivaltamaan? Se on kuin alakoulussa käytetty sananparsi: "Ei pahalla, mutta..." 

"Ei pahalla, mutta hengityksesi haisee." 

"Ei pahalla, mutta olet aika outo."

"Ei pahalla, mutta ansaitsisit kuolla." 

Eli suomeksi sanottuna: "Aion seuraavaksi loukata sinua, mutta en aio kantaa siitä minkäänlaista vastuuta." 

Kunnioituksen pitäisi mielestäni olla huumorin lähtökohta. Voivathan ystävyksetkin vitsailla toistensa kustannuksella. Molemmat tietävät, että vitsailu ei tarkoita kunnioituksen vähyyttä – päinvastoin. Toisen virheille nauraminen on merkki siitä, että ystävykset tuntevat ja hyväksyvät toisensa vikoineen päivineen. 

Ymmärrän, että tietynlaisten vitsien kieltäminen menee joillakin tunteisiin. Onhan kauheaa huomata, että oma "hauskuus" ei perustukaan nokkeluuteen tai tilannetajuun, vaan muiden lyttäämiseen. 

Huumori ei ole vain huumoria. Halusi tai ei, heijastuu siihen aina myös oma arvomaailma. Omia ennakkoluuloja ei voi piilottaa vitsien taakse kansanedustaja sen enempää kuin tavallinen kansalainenkaan. 

Paljoa sen parempi ei ole kuunnella vierestä, kun joku toinen vitsailee rasistisesti. Olen itsekin tuijotellut kengänkärkiäni monet kerrat, kun joku on vääntänyt vitsiä Somalian lapsista tai itärajan naapureista. Olen ajatellut, että menköön nyt tämän kerran, ei olla ilonpilaajia. 

Mitä merkitsee hyväksyä hiljaisesti muiden syrjivät vitsit? Pohjimmiltaan kai sitä, että asettaa vitsin kertojan mukavuuden vitsin kohteen ihmisarvon edelle. Että antaa vitsailijalle turvallisen tilan laukoa asiattomia kommentteja jatkossakin. 

Uwa Iduozee tarjoilee kolumnissaan raadollisemman esimerkin. Hän kirjoittaa äärioikeistolaisten liikkeiden rekrytoijista, jotka houkuttelevat nuoria keskustelufoorumeille vähemmistöjä pilkkaavilla meemeillä. Huumori tarjoaa väylän ilmaista patoutuneita mielipiteitä ilman pelkoa tuomitsemisesta. 

Rasistisen agendan naamioiminen vitsiksi on yhtä hirveää kuin uskonnon perusteella tehtävä syrjintä. Kai jokainen voi itse valita olla alistava ja väkivaltainen jos niin haluaa, mutta ihan turha tehdä pahaa kauniin asian nimissä. 

Joku voi kokea, että syrjivien vitsien kieltäminen rajoittaa huumoria. Minä koen, että syrjivien vitsien kieltäminen vapauttaa huumorin. Se varmistaa, että huumorista saavat nauttia kaikki, eivät vain harvat ja valitut. 

Kun mieleesi siis seuraavan kerran tulee "hauska" vitsi vähemmistöistä, älä lausu sitä minun seurassani, mieluiten ollenkaan. Olen ihan mielelläni mielensäpahoittaja, jos sillä vältetään taas yksi rasismikohu.