Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Muistoja puutarhassa

kevtlilja

Johtuneeko iän lisäksi koronakriisistä, mutta koskaan en ole tuntenut kesän päättymisestä sellaista haikeutta kuin tänä syksynä.

Hanttiin on pannut syksylle luontokin. Oltiin jo lokakuussa, kun alkukesästä kukkivat kevätliljat aloittivat toisen kierroksen (kuva) ja huomasin nuppuja juhannusruusussa. Valitettavasti vasta syyskuussa kukinnan aloittaneet, pari vuotta sitten istutetut vadelmat eivät enää ehtineet kypsyttää marjojaan. Mikä lie kummallinen lajike!

Kotipihaa talvikuntoon laittaessani lähelle tuli jälleen kerran se, mikä lähes 60 vuotta vanhan talon puutarhassa on parasta ja mitä ei minun aikanani hävitetä. Se on täynnä muistoja – ennen kaikkea äidistä mutta myös monista muista sukulaisista ja ystävistä – heidän puutarhoistaan ja vierailuistaan taimituliaisineen.

En tiedä, mistä äiti kaikki ukonhatut, akileijat, maksaruohot, erilaiset ruusupensaat ja unkarinsyreenit pihalle aikoinaan toi. Osan tietysti vanhan talon pihapiiristä, osan ehkä muiden naapureiden ja ystävien pihamailta. Ehkä martoilla oli taimien vaihtoa.

Ruskoliljat muistuttavat myös karjalais-hämäläisestä anopistani. Äiti sai lähes viisikymmentä vuotta sitten niiden sipuleita hänen kukkapenkistään. Navetan seinustalla kasvavat kevätliljat muistuttavat edesmenneestä koulukaverista ja sydänystävästä. Olin aina ihastellut pitkää kevätliljapenkkiä hänen vanhempiensa pihalla, ja eräänä syksynä sieltä tuotiin aikamoinen laatikollinen kukkamättäitä meille. Kukkapenkin laidat vallattomasti ylittäneet elokuunasterit sain setäni vaimolta naapurista.

Vanhat perinnekasvit ovat vahvoja ja kukoistavat nykyisen emännän keskinkertaista kömpelömmästä viherpeukalosta piittaamatta. Ne taistelevat voikukkaa ja rönsyleinikkiä vastaan tarmokkaammin kuin minä, joka aina toivon, että itsessänikin olisi viheliäisten rikkaruohojen sitkeyttä.

Tarina ja muistot ihmisistä ovat parasta myös omissa aikaansaannoksissani.  Parikymmentä vuotta sitten silpaisin pesuvatiin valkovuokkomättään entiseltä kotiseudultani Hämeestä, metsiköstä, jossa sitä kukki laajoina valkoisina mattoina. Se leviää hitaasti mutta varmasti pihan laitamalla ja ehtii kukkaan äitienpäiväksi.

Joskus viime vuosikymmenellä istutin ystävien mökiltä Naantalista tuodun hennon tammentaimen talon seinustalle suojaan pohjoistuulelta. Joku tuttu punoi ikkunasta katsoessaan päätään ja sanoi, että tuo sinua vielä harmittaa, kun puu kasvaa ja alkaa peittää näköalaa. Minua nauratti. Olin ihan varma, että tammi heittää henkensä viimeistään sitten, kun lumi ei talvella enää kokonaan peitä sitä. Tai ettei se ainakaan metriä korkeammaksi ehdi minun elinaikanani. Nyt tammi on yli kaksimetrinen, ja nopeasti ovat kasvaneet myös myöhemmin Joensuusta siskon pihasta tuodut ja pohjoistuulellekin alttiina olevat kaksi muuta tammea.

Katselen tammia tietysti hirvittävän ristiriitaisin tuntein. Puista tykkään, ja erityisesti tammen mukana Naantalista tulleista sinivuokoista. Mutta ikävää on tietää, että niiden viihtymisen näillä korkeuksilla on tehnyt mahdolliseksi ilmastonmuutos.

 

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
30.10.2020