Iivarin passissa

Nuoren hirven mölinöitä metsän keskeltä.

Mystinen kurkkumies

Mystinen kurkkumies

Kyllä maar alkoi jalkoja hapottaa Kuopion tienoilla, mutta koti-ikävä kalvoi sen verran päätäni, etten viitsinyt pysähtyä Veljmiehen juttusille. Pyyhälsin viitostien myötäisesti kuin tuulispää, mutta muistin sentään kääntyä Siilinjärvellä kohti koti-Nurmesta. Siinä rampille kääntyessä, en suinkaan moottoritietä pitkin juossut, vaan meillä on metsässä vähän samantyyppinen järjestely kuin autoteilläkin, huomasin, että toinen hirvi oli pysähtyneenä mustikkamättään kupeellee ja tutki sorkkaansa.

Minulla oli tuota vauhtia sen verran, että ei auttanut kuin pyyhältää ohi, mutta kävin erään sopivan pajukon kohdalla kääntymässä ympäri ja jolkottelin kaverin viereen. Hirvipoloista oli jokin tuikannut jalkapohjaan. Matkanteko teki niin kipeää, että oli ollut pakko pysähtyä. Kipukohta oli keskellä jalkapohjaa, ettei kaveri, Veijo nimeltään, saanut kurkattua, että mikä sinne oikein oli mennyt. Minä lupasin auttaa ystävää hädässä, vaikka pahalta sorkka näytti. Selvästi sinne sorkanpohjaan oli uponnut iso lasinsiru. Näytti aika syvällä vielä olevan.

Vaan milläpä sitä voisi kaivella pois tällaisilla sorkilla? Ei tuo sorminäppäryys ole meikäläisen bravuureita, joten täytyi turvautua ammattilaisten apuun. Soitin paikalliseen terveyskeskukseen, mutta vastaanotolla oli niin ruuhkaa, ettei sinne nyt kannattanut suunnata. Vaan eipähän hätä mitään. Muistin, että nuttuni povitaskussa oli nummipusulalaisen entisen kellosepän minulle antamat tarkkuuspinsetit. Hän oli niitä Keuruulla muokannut minun sorkilleni sopiviksi, joten niilläpä vain sitten lasinsirun kiskontaan. Useamman hikilitran jälkeen sain kuin sainkin lasinsirun ulos uuden ystäväni Veijon sorkasta. Kyllä siinä iso hirvi parahti, mutta äkkiäpä tuo iloksi ja helpotuksen huokaukseksi muuttui.

Aivan selvästi siru oli paksua tummanruskeaa lasia. Minä jo toruin kaiken maailman roskaajat alimpaan hornaan, mutta Veijo toppuutteli ja kertoi kuinka siru oli sorkkaan joutunut. Veijo oli ystävänsä kanssa ollut nuotiotulilla pari päivää sitten, ja nuotion jo hyvän aikaa jäähdyttyä olivat he päättäneet ottaa pienen voimainkoitoksen. Ei kuitenkaan perinteistä sarvipainia tai nyrkkeilyä, sillä emmehän me hirvet pugilisteja ole.

Presidenttinäkin tunnetun SM-tason yleisurheilijan Urho Kekkosen innoittamana kaverukset päätivät mitellä vauhdittomassa pituushypyssä, ja mikäpäs sen parempi alastulopaikka kuin tuhkainen nuotion pohja. Veijon kaveri Per Albin oli aika etevä mittelössä, olihan hänen saudiarabialainen serkkunsa Per-Ali Hassabin aika haka hyppelemään ja olipa Hassabin valmentanutkin Per Albinia lajin saloihin aikanaan. Silti Veijo vei voiton, mutta maksoi siitä kovaa hintaa. Nuotioon oli nimittäin joskus aiemmin siivottu rikki menneen lasipullon siruja. Ja sinne sorkan pohjaanhan se yksi niistä sirpaleista sitten solahti. Veijo huomasi sen vasta kotimatkansa aikana, kun kipu oli yltynyt niin kovaksi, ettei eteneminen enää onnistunut.

Nyt siru oli saatu sorkasta pois, ja paraneminen alkoi heti. Veijon kanssa sitten matkaa taitettiin yksissä tuumin Nilsiään asti, jossa Veijon kotimetsät ovat. Veijo meni kotiinsa, minä jatkoin matkaa kohti omaani. En olisi millään malttanut pysähtyä, mutta nälkä kurni vatsassa. Ahti ja hänen uudet toverinsa olivat tehneet minulle evääksi kurkkuvoileivät. Ahmapuron huitteilla pysähdyin syömään, mutta juuri kun olin haukkaamassa leivästä, vihainen pyylevä mies karjaisi minua lopettamaan.

"Annas minulle nuo sinun kurkkusi tuolta leivän välistä!" Vihainen mies käski ja puski lepikon läpi hirveällä rytinällä minua kohti naama punaisena kuin paloauto.

"Voisitko mitenkään antaa kurkut minulle? Niin hirveästi tekee mieli kurkkua" mies maanitteli ja kiersi minua ja leipiäni kuin kissa kuumaa puuroa.

Ajattelin pääseväni pienimmän riesan tiellä, jos myönnyn miekkosen pyyntöön. Söimme sitten kaksistaan eväitä mättäällä. Minä leipää ja mies kurkkuja.

Kurkut maistuivat tuntemattomalle miekkoselle paremmin kuin hyvin. Hän kyseli, olisiko minulla ollut kurkkuja lisää jossain piilossa. Hän ihan vallan kimmastui, kun totesin, ettei kurkkuja nyt tähän hätään ollut enempää. En ole eläissäni noin kurkunhimoista ihmistä ennen nähnyt. Hän alkoi suunnittella jo kurkkujen viljelemistä metsään siltä istumalta. Muistutin, että siihen olisi tarvittu siemeniä, mutta niitä ei nyt mistään saisi. Kaiken lisäksi kesä oli jo niin pitkällä, etteivät kurkut millään ehtisi kasvaa ennen syyskylmiä.

Miekkosen innostus liukui pettymyksen apeuteen ja ryhti lysähti syvän huokauksen tahdittamana. Hän painoi kasvonsa kämmeniinsä ja nyyhkäisi. En tiedä miksi menin moista lupaamaan, mutta sanoin miekkoselle hankkivani tälle kurkkuja koko loppuiäksi, jos niikseen tulee. Kaduin sanojani heti, kun ymmärsin mitä tuli sanottua. Arvelin, etten pääsisikään kotiin ennen kuin lupaukseni on täytetty, eikä minulla ollut käryäkään mistä voisin sellaisen satsin kurkkuja tähän hätään hankkia.

Vaan sittenpä pääsin pälkähästä kuin hirvi passiketjun välistä. Miehen puhelimen soittoääni katkaisi mietintähetken.

"Nyt Juho-Kusti heti kotiin sieltä!" puhelimen kaiuttimesta kuului kimakka komento.

Mietin, missä olin tuon äänen kuullut ennenkin, mutta sitten juolahti mieleeni Ahdin tarina kelloseppäajoiltaan. Tuon oli pakko olla Nummi-Pusulan suurin perijätär, kreitivär Allán de Rölli-Tuppurainen. Niin hyvin oli Ahti kuvaillut kreivittären äänen ja puhetyylin, ettei siitä voinut näillä tarkoilla hirvenkorvilla erehtyä.

Kreivitär tivasi mieheltään Juho-Kustilta, missä tämä oikein luurasi ja mitä tekemässä. Juho-Kusti yritti hädissään selittää, että hän oli tavannut uuden ystävän, jonka kanssa oli pilates-tunnilla.

"Kuka tämä Pontius Pilatus oikein on, kuulostaa keksityltä!" Kreivitär tiukkasi.

"Ei kukaan, kun Iivari on hän." Mies yritti oikoa.

"Ai mikä vaari? Oletko sinä mennyt tekemään itsestäsi isoisän? Nyt minä kyllä pyörryn!" kreivitär parkaisi ja puhelimesta kuului tömähdys.

Juho-Kusti ponkaisi pystyyn ja singahti vauhtiin niin, että tomupilvi vain jäi leijailemaan hänen jälkeensä.

Arvelin, että nyt olisi minunkin hyvä jatkaa matkaa, ettei Juho-Kusti vain tulisi toisiin aatoksiin ja kääntyisi takaisin. Päätin olla pysähtymättä ennen kuin olisin kotimetsän kätköissä, tutun kivenlohkareen kyljessä. Nelistin niin, että puut vain huojuivat ilmavirran mukana ja sorkani hädin tuskin hipoivat varvikkoa. Ette voi uskoakaan kuinka hyvältä tuntui, kun vihdoin ja viimein haistoin tutun sammaleen ja tiesin tulleeni takaisin kodin porteille. Nyt sain mennä lepäämään, eikä kukaan tulisi häiritsemään kotirauhaani.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
27.01.2021