Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Puolet enemmän

Puolet enemmän

Noin viikko sitten tiistaina istuin koneellani. Etäluento oli alkamassa, ja yritin kuumeisesti saada vaaditut tehtävät valmiiksi sitä ennen. Yhtäkkiä puhelimeeni kilahti viesti.

"Hei, laitoimme sinulle juuri asuntotarjouksen sähköpostiisi."

Lähettäjä oli opiskelija-asuntoja vuokraava Joensuun Elli, ja sähköpostista todella löytyi pohjapiirros sekä asunnon vastaanotto-ohjeet.

Lienee selvää, että päivän suunnitelmat menivät aika lailla uusiksi.

Uusi asunto on Niinivaarassa, ja puolet nykyistä suurempi. Vaikka olenkin jo kotiutunut varsin hyvin 15,5 neliön yksiööni, oli selvää, että otan tarjouksen vastaan.

Aluksi en ollut ollut kovin innoissani uuteen paikkaan asettumisesta. Olin juuri ehtinyt oppia, miten pyörän saa pujoteltua ulos taloni täpötäydestä varastosta ja miten pääsen naapuritalon hissillä omaan asuntooni. Tuoreessa muistissani olivat myöskin ajat, jolloin hädin tuskin osasin takaisin kotiin käytyäni kaupassa.

Ajankohtakaan ei ollut paras mahdollinen. Muutto ajoittuisi marras-joulukuun vaihteeseen, aivan kuten useimmat kurssityöt ja loppuarvioinnit. Olisivat tarjonneet asuntoa vaikka keväällä, ajattelin mielessäni. Niin hyvä kuin uutinen olikin, tuntui se lähinnä yhdeltä uudelta stressinaiheelta

Myös haikeus vanhassa asunnossa kulunutta syksyä kohtaan sai minut empimään. Muuttolaatikot ja se hetki, kun sain viimeisenkin niistä tyhjäksi. Ensimmäinen kerta, kun laitoin itselleni ruokaa. Se aamu, kun istuin rappukäytävässä, koska unohdin avaimet sisälle. Hiljaiset illat, jolloin sytytin koristevalot ja katsoin sarjoja.

Uuden asunnon vastaanottaminen tuntui siltä, kuin luopuisin vanhassa asunnossa kerrytetyistä muistoista. Syksy oli ollut kaikkea muuta kuin täydellinen, mutta se oli ensimmäinen opiskelijasyksyni. Tuntui, että muutto olisi luonut tärkeään elämänvaiheeseen turhaa pirstaleisuutta.

Aina siihen asti, kun kävin vierailemassa uudella asunnollani.

Talo oli iso. Se jakaantui tontin kolmelle eri sivulle ja sulki sisäänsä pihan, jossa oli leikkikenttä ja ylämäkeen viettävä pihatie. Tietä reunustivat puut.

Asunto oli rauhallinen. Ei katulamppuja eikä ohikiitäviä autoja. Ei ylimääräisiä silmäpareja. Ei tuuletuskanavasta kantautuvaa keskustelua.

Tunsin rauhaa. Syksyn aikana elämänpiirini oli uuden kotikaupungin ja koronan yhteisvaikutuksesta hetkellisesti pienentynyt. Yhtäkkiä ei ollutkaan enää ketään, kenen kanssa istua ruokalassa.

Olin joutunut laajentamaan piiriä itse. Menemään tapahtumiin, lähtemään kävelylle, laittamaan viestiä. Olin saanut paljon ihania muistoja, mutta joutunut tekemään myös todella paljon töitä. Olin ikävöinyt menneisyyttä enemmän kuin koskaan.

Nyt työ on kuitenkin alkanut tuottaa tulosta. Kurssikavereiden nimet ovat hallussa, ja korvan takana parikin uutta harrastusta, jotka aloitan, kunhan koronatilanne sen sallii. Osaan lajitella jätteet ja käyttää pesutuvan koneita. Olen oppinut, että aivojen käydessä ylikierroksilla voi ja kannattaa lähteä kävelylle.

Minulla on siis jo elämä täällä Joensuussa, eikä se aivan huono elämä olekaan. Nyt vain siirrän ja laajennan sitä Niinivaaraan. 

Ehkä uusi asunto on samalla lupaus siitä, että myös elämästä kasvaa puolet suurempi.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
27.11.2020