Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Sittenkin urheilija

Sittenkin urheilija

Minulla on aina ollut useita mielenkiinnonkohteita. Teatteri, lukeminen, kielet, kirjoittaminen ja ruoanlaitto, muutaman mainitakseni. Kuullessani uudesta harrastuksesta, tavasta tai trendistä olen lähtökohtaisesti positiivisen utelias.

Näin ei ole ollut urheilun suhteen.

Lapsena oli kyllä mukava temmeltää pihalla. Kiipeilin puissa ja uin Pielisessä, eivätkä naarmut polvessa juuri hidastaneet menoa. En tietenkään silloin ajatellut urheilevani. Pidin vain hauskaa.

Jokin muuttui, kun koululiikunta alkoi. Ujolle lapselle joukkuepelit olivat stressaavia. Huomasin, että monet ovat paljon minua parempia. Joukkueessa joutui pyytelemään jatkuvasti anteeksi, ettei saanut koppia tai jaksanut juosta tarpeeksi nopeasti.

Pikkuhiljaa aloin ajatella, että ehkä liikunta ei sovi minulle. Aloin kuulla luokkalaisteni pilkalliset kommentit silloinkin, kun liikuin yksin.

Lukuaineissa loistin. Kyllä kirjatoukalla on oikeus olla kömpelö koripallossa, ajattelin. Ulkomaailma vahvisti: ei tarvitse olla liikunnallinen, kunhan on fiksu.

Yläasteella ulkonäköpaineet kasvoivat. Aloin ajatella, että minun pitäisi alkaa harrastaa juoksemista. Ei siksi, että olisin oikeastaan halunnut. Halusin vain pysyä hoikkana, tai ainakin välttää lihomasta. Halusin olla sellainen luodinnopea lihaskimppu, onnistuja.

Liikunta tuntui elämän pakolliselta pahalta. Fitness-buumi oli kuumimmillaan. Kaikki ostivat proteiinirahkaa ja sykemittareita. Koulussa muistutettiin jatkuvasti, että ikäisteni pitäisi liikkua vähintään tunti päivässä. Liikuntatestit mittasivat, paljonko jaksoi punnertaa tai tehdä vatsarutistuksia. Rustattiinko kaavakkeeseen hymynaama vai mutrusuu?

Tuntui siltä, että kaikille muille liikunta oli luontevaa. Luokkalaiseni ravasivat lenkkipoluilla ja salibandykerhoissa, ja pääsivät esittelemään taitojaan aina perjantaisin kello 8.00–9.45.

Omaksi tehtäväksi jäi leikkiä mukana. Luvata ottaa itseään niskasta joka tammikuu. Ostaa lenkkarit, jotka jäävät kenkähyllyyn. Kertoa kaikille, etten ole vaan vielä löytänyt lajiani. Vuosien myötä intoni esittää reipasta laski, ja aloin taas hokea, etten ole mikään urheilija.

Viime syksynä opiskelijaterveydenhuollossa minulta kysyttiin, kaipaisinko henkilökohtaista liikuntaohjausta. Olin hakeutunut vastaanotolle muista syistä, mutta kun tilaisuus tuli, tartuin siihen. Ei kai tekisi pahaa välillä nousta koneen ääreltä, ajattelin.

Ensimmäisessä tapaamisessa ohjaaja kysyi tavoitteistani. Painotin, etten todellakaan ole liikunnallinen mutta en myöskään halua potea siitä syyllisyyttä. Olisi hienoa, jos liikunta olisi pienehkö mutta luonteva osa elämää.

Kun sitten näimme toisiamme seuraavan kolmen viikon ajan, jouduin syömään sanojani. No, olenhan minä joskus harrastanut juoksemista, siksi askellus on kunnossa, sanoin niskaani hieroen. Joo, kävin joskus vanhempieni kanssa kylän jumpassa, ja siellä opin jonkinlaisen kyykkäystekniikan. Mutta eihän se nyt mikään "virallinen" liikuntakerho ollut, naurahdin.

Jakso muutti minua paljon, mutta eniten henkisesti. Sain kuulla olevani hyväkuntoinen, vaikka olin jo vuosia sitten lakannut pyrkimästä hyvään kuntoon. Liikunta oli livahtanut elämääni salakavalasti arkipyöräilyn ja kävelylenkkien muodossa. Yllätin itseni käyttämästä kahvakuulaa – ja lainaamalla sen kotiin.

Tajusin, että olin ollut varsin ennakkoluuloinen. Jaksoin vuodesta toiseen ihmetellä, miksi niin monelle luokkalaiselleni oli niin vaikeaa kirjoittaa essee. Ei tarvitse olla hyvä, riittää, että yrittää, ajattelin. Moni oli julistanut, ettei yksinkertaisesti ole mikään kirjoittaja. Harmittelin heidän puolestaan: kuinka hienon harrastuksen he olivatkaan torjuneet! Olin sokea sille, että suhtautumiseni liikuntaan oli tismalleen sama.

Luulen, että myös yleisissä asenteissa olisi hiomisen varaa. Liikunta esitetään turhan usein pakollisena painonpudotuksena tai tavoitteellisena treenaamisena. Niissäkään ei sinällään ole mitään vikaa, mutta samalla tullaan sulkeneeksi liikuntalajien ja -tapojen koko kirjo.

Liikunta on helppo nähdä ikään kuin jonain mystisenä taitona, joka on siunaantunut vain osalle ihmisistä. Joko ihminen on liikunnallinen tai sitten ei ole, eikä kohtaloaan kannata härnätä.

En tarkoita vähätellä niitä fyysisiä ja henkisiä esteitä, joita monella varmasti urheilun suhteen on. Yritän oman kokemuksen kautta muistuttaa, että inhokkiasiasta voikin tulla kiva lisä elämään, jos unohtaa inhoavansa sitä.

Minusta tuskin koskaan tulee salikortin omistajaa, golfaajaa ja parkouraajaa. Voi myös olla, että jossain vaiheessa urheiluharrastukseni jäävät tauolle muun elämän tullessa tielle. Silti voin nykyään reippaasti todeta, etten vihaa liikuntaa enkä ajattele olevani toivoton tapaus.

Ainakin olen yrittänyt ja peräti nauttinut.

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
28.07.2021

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://www.ylakarjala.fi/