play

Matkan päästä: Uskalla olla pettymys

Riikka Hiltunen

Olen nyt joulukuussa pitkästä aikaa lomaillut. Siis ihan oikeasti lomaillut, ei niin, että olisin siinä sivussa vähän tehnyt töitä tai palautellut kurssitehtäviä.

Itselleni tämä vuosi on tuonut paljon, kun olen päässyt opintojen ohella tekemään toimittajan töitä. Toisaalta se on tarkoittanut myös, että minulla on ollut aiempaa vähemmän vapaa-aikaa. Yllä oleva kuva on otettu elokuussa Tampereella, kun olin viettämässä vapaaviikonloppua ystävieni kanssa. Aika on siitä eteenpäin kulunut nopeasti, mutta myös harmillisen velvollisuuspainotteisesti.

Olen pohtinut paljon sitä, miksi teemme liikaa, vaikka tiedämme, ettei siinä ole järkeä. Omalta osaltani olen löytänyt kysymykseen ainakin jonkinlaisen vastauksen.

Pelkään olla pettymys.

Jostain syystä kuvittelen, että jokainen kurssinpitäjä odottaa kieli pitkällä juuri minun esseetäni. Ystäväporukan ilta menee ilman muuta pilalle, jos juuri minä en pääse paikalle. Työnantaja toivoo, että kaikista sijaisista juuri minä saapuisin sorvin ääreen aatonaattona kello kahdeksan aamulla.

Oikeasti kukaan ei tietenkään ole näin korvaamaton. Sen tajuaminen on lohdullista, mutta saattaa myös kolahtaa egoon. Uupuneena on helppo uhriutua: minä raahauduin tänne viimeisillä voimillani, eikä ketään edes kiinnosta.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Uskon, ettei ihminen tee kenellekään palvelusta tekemällä asioita velvollisuudentunnosta. Vastuutehtäviin olisi ehkä tarjolla joku, jota homma oikeasti kiinnostaa. Työn jälkikin on parempaa, kun sen on tehnyt intohimolla.

Toisaalta juuri niissä suurimmissa intohimoprojekteissa piilee joskus suurin uupumusvaara: töistään innostunut sokeutuu helposti omalle väsymykselleen. Itselle vähemmän mieluisissa töissä on helpompi lyödä hanskat naulaan, kun pakollinen osuus on tehty. Itselle tärkeitä töitä tulisi sen sijaan hiottua loputtomasti, jos deadlineja ei olisi.

Koko ajan ei voi olla tietenkään kivaa. Vaikka kuinka osaisi hengittää oikein ja olla kiitollinen, elämä tuntuu välillä raatamiselta. Kaikilla ei myöskään ole samoja mahdollisuuksia tehdä elannokseen jotain “inspiroivaa”.

Siihenkään en kyllä usko, että asioiden tekeminen aina vaikeimman kautta palkittaisiin jotenkin – ainakaan niin, että palkinto oikeasti hyvittäisi loppuun käytetyt voimat.

Juuri niissä suurimmissa intohimoprojekteissa piilee joskus suurin uupumusvaara.

Uupunut tai ei, jokainen varmaan joskus herätessään miettii, että kunpa tänään ei tarvitsisikaan raataa niin hirveästi. Luulen, että välillä ääntä kannattaa kuunnella. En varsinaisesti kannusta ketään pakoilemaan velvollisuuksia, mutta harkittu huolimattomuus on joskus paikallaan.

Se, että ottaa aikaa itselleen ei tarkoita, että pitäisi olla vaitonainen tai tyly muille. Suurin osa ihmisistä ymmärtää, että väsyneen pitää antaa levätä. Niille, jotka eivät tällaista ymmärrä, ei ehkä kannata uhrata hirveästi ajatuksia.

Uuden vuoden kynnyksellä voi tulla paineita keksiä lupauksia siitä, miten tulevana vuonna voisi olla taas vähän reippaampi, tuotteliaampi tai onnellisempi. Jostain syystä tunnumme aina olevan velkaa jotain enemmän, jos emme muille, niin itsellemme.

Kannustankin kaikkia kokeilemaan ensi vuonna pettymyksen roolia. Se ei ole hassumpi rooli, ainakin, jos on tullut asettaneeksi omat ja muiden odotukset vähän turhan korkealle.

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta