Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Uuden edessä

verkkoon

Vajaa kaksi viikkoa sitten kävimme äitini kanssa Joensuussa. Lähdimme liikkeelle Nurmeksen Porokylästä, jossa äidillä oli hieronta-aika. Ajoimme auringonpaisteessa Kolinportille, jossa söimme jäätelöt ja vaihdoimme kuskia. Matkalla juttelimme mukavia ja ihastelimme kesäisiä maisemia. Perillä kävimme sukulaisten luona kahvittelemassa ja keskustassa syömässä. Vaikka kyseessä olikin kiireetön kesäreissu, oli sen toteuttamiselle aivan oikea syy: kävimme katsomassa minun tulevaa asuntoani.

Asuntoni on 15,5 neliön yksiö keskustassa. Muutos lapsuudenkotiini on suuri. Siinä missä lähikauppa oli ennen 16 kilometrin päässä, kävelee uudesta kodista ruokaostoksille alle kymmenessä minuutissa. Höljäkän metsissä varttuneelle voi myös olla vaikeaa tottua asvalttiin, vastaantulijoihin ja tietöihin. Toisaalta enää ei tarvitse miettiä, jaksanko ajaa puolta tuntia ihmisten ilmoille ja onko auto vapaa.

On hämmästyttävää tajuta, mitä kaikkea yhden henkilön huusholliinkin tarvitaan. Puhuimme äitini kanssa vuoden alussa yo-lahjatoiveistani ja totesimme, että haluan käytännöllisiä asioita. Aloimme tehdä listaa tavaroista, joita tarvitsisin tulevassa kodissani. Ajattelin mielessäni, ettei listasta varmaan tule kovin pitkä. Olihan minulla jo lakanoita ja lautasia, mitä muuta sitä ihminen edes tarvitsisi?

Yllätyinkin, kun äiti alkoi luetella loputtoman tuntuista listaa asioista, jotka minulta puuttuivat: kattila, leikkuulauta, pyykkikori, imuri, paistinpannu, tiskirättejä, sakset, leipomiskulho, mehukannu ja tiskiharja. Lapsuudenkodissa moisia tarve-esineitä ei tule ajateltua, sillä ne ovat jo valmiina.

Myös huonekalujen hommaaminen on ollut jännittävä prosessi. Koska asunto on väliaikainen, ei huonekalujakaan ole haettu sisustusliikkeestä vaan mikä mistäkin. Lipasto ja ruokapöytä ovat ullakolta, kirjahylly ja parvisänky Tori.fi:stä. Olen päässyt siinä mielessä helpolla, että äitini on tehnyt suurimman tutkimustyön. Minun ei ole tarvinnut kuin kiivetä ullakolle tai katsoa puhelimen näyttöä, vastata kysymyksiin: Otatko? Ostetaanko? Olen kuvitellut asuntoni kymmeniä kertoja kalustettuna ja pohtinut, sopiiko tarjottu huonekalu kuvitelmaan.

Olen innoissani uudesta elämänvaiheesta. Uudessa kodissa ei tarvitse kysyä lupaa kavereiden kutsumiseen tai neuvotella päivän ruoasta. Saan sisustaa haluamallani tavalla ja siivota silloin kun huvittaa (eli kun oma sotkunsietokykyni ylittyy). Asunto on pieni, mutta oma. Siellä pääsen aloittamaan oman tarinani, pääsen luomaan uusia muistoja ja kohtaamaan sattumuksia, joista ehkä kerron joskus minua nuoremmille. Ehkä ihan jokainen ilta yksiön hiljaisuudessa ei jää mieleen, mutta kaikki ne ovat osa elämäntarinaani - tylsät, tavalliset ja stressaavatkin.

Tietenkin vapauden mukana tulee myös vastuu. Joudun solmimaan kaikki sopimukset itse. Vuokra pitää maksaa joka kuun kolmas päivä, ja opinnoissa olisi edettävä. En tiedä, paljonko rahaa käytän kuukaudessa tai kuinka uuni puhdistetaan, mutta asiat valkenevat ajan ja kärsivällisyyden kanssa. Tulen varmaan vielä monet kerrat tuskailemaan sellaisten velvollisuuksien kanssa, joista minulla ei vielä ole harmainta aavistustakaan.

Onneksi aina voi soittaa kotiin.


 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
27.11.2020