Matkan päästä

Muuttomyllerryksessä painivan opiskelijan havaintoja elämästä

Yksinäisyydestä

Yksinäisyydestä

Yksinäisyys on aihe, josta en kovin mielelläni kirjoittaisi. Se tuntuu liian raskaalta ja, no, yksityiseltä asialta. Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa esimerkiksi arjen hassuista sattumuksista tai vaikkapa omasta harrastuksestaan.

Mielestäni on kuitenkin olemassa aiheita, joista pitää puhua. Yleinen kirjoittamistani koskeva ohjenuora on, että valitsemani aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä. Yleensä siis valitsen aiheita, mutta joskus aihe valitsee minut. Niin kävi tällä kertaa.

Kun kirjoitan tätä, on aivan tavallinen lauantai. Olen herännyt aamulla, täyttänyt kesätyöhakemusta, lukenut kurssikirjallisuutta, taistellut teknologian kanssa, luovuttanut, katsonut Netflixiä ja tehnyt makaronilaatikkoa. Kun olen lopulta lähtenyt lyhyelle kävelylle, olen tajunnut tehneeni koko päivän yhtä ainoaa asiaa: paennut yksinäisyyttä.

Yksinäisyydessä on se haastava piirre, että sille pitäisi aina olla jokin syy. Tyypillinen tunteen “oikeuttava” tekijä on se, että on vähän tai ollenkaan läheisiä tai että he ovat kaukana.

Pohjimmiltaan yksinäisyys on mielestäni sitä, ettei ihminen tule nähdyksi. On suhteellisen helppoa vaihtaa kuulumisia tuttavan kanssa ja kertoa esimerkiksi, että on aloittanut neulomisen. Jos kuitenkin mielessään pyörittelee isompiakin asioita kuin neulominen, muttei pysty tai uskalla jakaa niitä kenenkään kanssa, oma henkilökuva jää litteäksi.

He luulevat, että minä vain neulon. Oikeasti olen miettinyt alanvaihtoa. Oikeasti epäonnistumisen pelko estää minua taistelemasta itselleni tärkeiden asioiden puolesta. Oikeasti sisimpäni on paljon pintaa kompleksisempi, mutta kukaan heistä ei näe sinne.

Yksinäisyys on sitä, ettei kukaan tajua tai arvosta sitä, mikä itsessä on omasta mielestä kaikkein olennaisinta.

Ikävä paljastaa tämä, mutta joskus blogin pitäminen saa oloni yksinäiseksi. Kun tuttavani ja tuttavan tuttavani lukevat blogistani, että olen muuttanut, he saattavat minut nähdessäni todeta huolettomasti: sinun kuulumisesi tiedänkin jo. Vaikka jaankin blogissa henkilökohtaista elämääni, suurin osa tapahtumista ja tunteista jää kirjoittamatta.

Yksinäinen ei vaadi paljoa. Yksi iloinen katse tai välittävä viesti voi olla jo sysäys parempaan. Se tarvittava todiste, ettei sittenkään ole aivan huomaamaton.

Ketään tuskin yllättää, että koronan myötä yksinäisten määrä Suomessa on lisääntynyt. Olisi tietysti helppoa pyöritellä peukaloitaan ja odottaa, että pandemia on ohi ja kaikki ryntäävät tapaamisiin. Mutta silloinkaan kaikilla ei ole sitä, minne rynnätä.

Olisi hienoa, jos osaisin tarjota tähän ongelmaan jonkun tuoreen näkökulman tai ratkaisun. En kuitenkaan osaa. Tyydyn siis toteamaan, että pitäkää yhteyttä läheisiin. Elvytetään puhelukulttuuri.

Sitten sanon vielä, että pitäkää huolta myös tuntemattomista. On ymmärrettävää mutta surullista ajatella, ettei ole oma tehtävä pitää yhteyttä vähääkään vieraampiin ihmisiin. Olemme tottuneet jakautumaan kuppikuntiin, mutta niin ei tarvitsisi olla.

Nyt on perjantai, enkä enää ole yksinäinen. Soittelin läheisilleni, ja ehdotin parille kurssikaverille tapaamista. Näin vähän vaadittiin, että voin paremmin.

Ei tarvita kuin yksi ihminen, joka näkee.

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
24.10.2021

By accepting you will be accessing a service provided by a third-party external to https://www.ylakarjala.fi/