Journalistimummi

Arjen ilmiöistä isoäidin maalaisjärjellä.

Ymmärrän ja en ymmärrä

20200324_132340

Pahuksen ikävää olla samaa mieltä Uutissuomalaisen uutispäällikön Matti Pietiläisen kanssa (Karjalainen, 24.3.). Hän nyt näyttää kuitenkin olevan erittäin oikeassa.

70 plus -ikäryhmään kuuluvana olen yrittänyt ymmärtää sitä närkästystä, kapinamieltä ja suoranaista uhmakkuutta, jolla osa asianomaisista on hallituksen määräämään eristäytymisvelvoitteeseen suhtautunut. 

Ilmiö lienee korona-tiedon lisääntyessä laantunut, mutta viimeksi maanantaina Oulussa asuva Facebook-kaveri kertoi päivityksessään, miten hän ison kauppakeskuksen läpi kävellessään näki ainakin seitsemän 70 plus -ikäistä istumassa penkillä vieri vieressä ”ikään kuin odottamassa, tuleeko kukaan häätämään pois”.

Ymmärrän, että holhoaminen ärsyttää ikäluokkaa, joka on tottunut pitämään huolta itsestään ja tutkimustenkin mukaan auttaa paljon myös jälkikasvuaan.

Mutta olisiko sittenkin – ainakin aluksi – ollut kapinamieltä enemmän kysymys epäuskosta. Testeissä koronan kantajiksi todettujen suomalaisten määrä luetaan edelleen sadoissa, ei tuhansissa tai kymmenissä tuhansissa. Elämän varrella on nähty useampia pandemioita, jotka eivät ole ehkä koskeneet itseä lainkaan eivätkä ainakaan aiheuttaneet omassa tuttavapiirissä kuolemia. Miten tämä olisi niin paljon vaarallisempi? Alkuvaiheessa terveysviranomaisetkin rauhoittelivat. Monella suulla muistutettiin, että jokainen kausi-influenssakin koituu satojen kohtaloksi vuosittain.

Eristäytyminen epämääräiseen tulevaisuuteen asti on niin epämiellyttävä ajatus, että sen totta kai haluaisi torjua verukkeella millä hyvänsä.

Huonommin ymmärrän sitä, että viranomaisia, poliittisia päättäjiä ja mediaa on syytelty tässä yhteydessä ikärasismista.

70 vuotta nyt vain sattuu olemaan se raja, jossa terveysriskejä alkaa kertyä. Miksi raja siis pitäisi hienotunteisuussyistä vetää johonkin muualle? Mikähän se oikea ikäraja siinä tapauksessa olisi? Ja ainahan asiantuntijat kuitenkin muistavat mainita, että eristykseen pitäisi vetäytyä iästä riippumatta kaikkien niiden, joilla on perussairauksia.

Ikärasismi-kortin heiluttelu panee miettimään, miten kieli keskellä suuta nykyään oikein pitää kaikesta puhua. Voiko, ehtiikö ja osaako kukaan varsinkaan kriisitilanteissa asetella jokaisen sanansa niin, ettei joku loukkaannu?

Tutkivaa journalismia julkaisevan verkkojulkaisun Long Playn toimituspäällikkö Anu Silfverberg mietti tuoreimmassa kirjoituksessaan, olisiko 70 plus -ikäluokan kapinoinnissa kysymys siitä, miten seniorit kokevat tulevansa puhutelluiksi. Että lähdettiinkö painottaman liikaa sitä, että 70 plus ovat riskiryhmäläisiä. Tosiasiassahan terveet seitsemänkymppiset ns. normaalielämässä ovat niitä kaikkein aktiivisimpia. Olisi fiksumpaa tuoda asia esille niin, että sosiaalista etäisyyttä ottamalla he eivät suojele vain itseään vaan myös lastenlastensa elämää.

Tuo on armeliaasti ja varmasti ihan todestikin ajateltu. Mutta toisaalta, eikö seitsemänkymppisten elämänkokemuksella pitäisi pystyä ohittamaan, ymmärtämään ja nielemään holhoavankin tuntuinen ote ja ajattelemaan ihan itse vähän pitemmälle. Ymmärtää tämä koko yhteisön yhteiseksi huoleksi ilman, että jonkun tarvitsee se sanoa.

Olin pöyristynyt, kun hallitukselta alettiin vaatia pakkolakeja ihmisten liikkumisen vähentämiseksi ja kun niitä sitten tosissaan alettiin myös puuhata. Kuvittelin, että tosisiat puhuvat puolestaan, ja ihmiset itseään ja toisiaan suojellakseen ottavat terveysviranomaisten varoitukset tosissaan.

Nyt myönnän auliisti, että pakkolait tarvittiin, ja ilmeisesti tarvitaan myös ne vielä ikävämmät toimet, joita tätä kirjoittaessani tiettävästi harkitaan.  

Eikä tässä yksin ikäihmisistä ole kyse, vaikka heihin, tai siis meihin, olenkin tässä keskittynyt. Olen jokseenkin varma, että juuri ikäihmiset eivät ole viime päiviin asti bailanneet yökerhoissa. Entä ne autoletkat, jotka täyttivät pohjoiseen vievät tiet viime viikonloppuna? Luultavasti ne olivat täynnä ihan muuta väkeä kuin iäkkäitä eläkeläisiä.

Totta kai ajatus etätöistä Lapin-mökillä ja hiihtämisestä ja laskettelusta huilaustauoilla on houkutteleva. Ihmetellä vain pitää, missä narikassa aivoja pidettiin silloin, kun Norja jo viime viikolla kielsi mökeille muuton ja Suomenkin viranomaiset varoittivat täsmälleen samasta asiasta.

Mieleen tuli radio-ohjelma kuukausien takaa. Johanna Korhonen pohdiskeli Ylen Radio 1:n Journalisti Johanna –ohjelmasarjassaan ”minä ensin” -ilmiötä. Sitä, miten omilla sääntöjen ja neuvojen rikkomisilla ei ajatella olevan isossa kokonaisuudessa mitään merkitystä.

Ohjelma näkyy löytyvän edelleen Areenasta otsikolla ”Vain minä ensin”. Koronasta ei tiedetty sen ensilähetyksen aikana vielä mitään, mutta kannattaa kuunnella. Nyt, kotoillessa, siihen on kivasti aikaakin.

 

 

Kommentit

Ei kommentteja
Oletko jo rekisteröitynyt? Kirjaudu tästä
Vieras
04.07.2020