Yllä oleva kuva on kaupunkilehti Hämeenlinnan kaupunkiuutisten verkkosivuilta. Juttu kertoo 16-vuotiaan pojan onnettomasti päättyneestä uimareissusta. Rantahiekkaan rikottu kaljapullo oli Hattulan Herniäisten uimarannalla repinyt pojan jalkapohjan pahanpäiväisesti. Edessä on pitkä toipuminen.
Juttu nosti mieleen ikävän muiston ja kurkkuun palan.
Missä olit, kun Neil Armstrong astui Kuun kamaralle?
Näinä päivinä on monissa porukoissa muisteltu 50 vuoden takaista päivää, jolloin ihminen otti ensimmäiset askeleet Kuussa. Missä olit? Näitkö televisiosta? Muistatko, miltä tuntui?
Minä istuin anoppini olohuoneen sohvalla ja katselin suoraa tv-lähetystä hänen ja hänen miehensä kanssa. Se ei unohdu siksikään, että maanantaihin 21. heinäkuuta vuonna 1969 liittyy myös hyvin henkilökohtainen muisto.
Treffejä on monenlaisia. Niitä solmitaan usein salaisiin paikkoihin ulkopuolisten katseilta piiloon, joskus myös julkisempiin tiloihin. Ihmisten maailmassa treffataan usein hotellien riemuliitereissä, meillä eläinmaailmassa heinähäkkien vierustoilla ja ruokintapaikkojen nuolukivillä. Niitä treffejä on kyllä syytä karttaa, siitä sain vainua jo vasa-aikana Mujejärven salolla.
Meillä päättyi kesäkuussa lähes kymmenen kuukauden jakso, jota varmasti myöhemminkin muistelemme eläkevuosiemme parhaana. Olimme talon aikuisina, lasten ja lemmikkien huoltajina, kun poika ja miniä olivat Almatyssa suomalaista koulutusosaamista viemässä.
Minä olen stressaantunut. Minä, nuori ja vapaa kesälomalainen. Olen jo nyt stressaantunut siitä, mikä syksyllä odottaa – ylioppilaskirjoituksista.
Odotan innolla täyttäväni 18 vuotta. En kuitenkaan siksi, että kasvan, vaan puhtaasti käytännön syistä. Aina aiemmin olen halunnut täyttää vuosia vain korkeamman iän ilosta. Olen kuvitellut sen tuovan mukanaan jotain ihmeellistä, kuten viisautta, kauneutta, arvostusta tai varmuutta.
Samaan aikaan sisälläni on vellonut epätoivo siitä, kuinka nuori ja lapsellinen kaikista ponnisteluistani huolimatta olen ollut. Mutta ei nyt. Epätoivon sijaan tulevassa syntymäpäivässäni on läsnä hämmennys, koska tunnen itseni paljon vähemmän "aikuismaiseksi" kuin 12- tai 15-vuotiaana. Mitä enemmän saan vastuuta ja valtaa, sitä kömpelömmäksi ja tietämättömämmäksi itseni koen.
Tämän elämänvaiheen iloihin kuuluu mahdollisuus aikaa vievään puuhasteluun, jonka ääreltä ei aina malta edes yöunille. Tässä elämänvaiheessa viimeistään myös ymmärtää tehdä jotain keski-iässä heränneelle kiinnostukselle suvun historiaa kohtaan.
Tänä keväänä loimme lukion teatterissa näytelmän Suomen kulttuurihistoriasta. Teimme valtavasti taustatyötä. Opin muutaman kuukauden aikana enemmän ja syvemmin historiasta kuin koko vuonna historian kursseilla.
Valitsimme parituntiseen spektaakkeliimme viisi tarinaa eri aikakausilta. Keskeisinä henkilöinä esitimme muun muassa Ellen Thesleffin, Helene Schjerfbeckin, Jean Sibeliuksen, Arvid Järnefeltin, L. Onervan, Eino Leinon, Tulenkantajat ja Tove Janssonin. Lähetimme projektistamme lehdistötiedotteen kaikille Joensuun alueen sanomalehdille.
Olen kirjoittanut tänne blogilleni viime aikoina harvemmin. Julkaisutahti ei ole hidastunut suunnitellusti. Olen yrittänyt kypsytellä aiheita. Olen suunnitellut useasti tarttuvani kannettavaan tietokoneeseeni. Mutta ei. Aina on tullut jotain muuta.
Se, mikä ihmisiltä tuntuu vievän eniten aikaa ja energiaa, on vapaus. Vapaus mahdollistaa valintojen tekemisen. Meillä on vapaus päättää muun muassa ihmissuhteistamme, urastamme ja ravinnostamme. Vapauteen liittyy myös vastuu. Suurin osa meistä haluaa toimia oikein. Jokaisella on vapaus ja vastuu määritellä oma käsityksensä oikeudenmukaisuudesta.
Time to say goodbye. After 9 weeks in Finland it is time to go back home. It’s gone by so fast, but the first week feels also like ages ago. There were so many new impressions. I will not forget, what I have experienced here. I’m not good at saying goodbye.
