Kun puhutaan yöpäivystyksestä, maallikko ajattelee sydänkohtauksia ja aivotapahtumia, kolareita, luitaan katkoneita tai päänsä iskeneitä tapaturmapotilaita ja kipua huutavia lapsia. Hän miettii, miten käy, jos lähin apu on yli sadan kilometrin päässä?
Tänä päivänä tuskin löytyy sellaista median julkaisua, jossa sana ilmastonmuutos ei putkahtaisi esiin mitä tavallisimmankin asian yhteydessä. Toki tiedetään, että monet elämiselle välttämättömät asiat, kuten ruuantuotanto, asuminen ja liikkuminen, kuluttavat energiaa ja aiheuttavat näin ilmakehään päästöjä ja siten vaikuttavat ilmastoon.
En pidä joulusta. En ole pitänyt kuuteen vuoteen. Se ei johdu ällöttävistä tonttulauluista tai yliarvostetuista laatikkoruoista, vaikka ne eivät toki kohenna mieltäni, vaan jouluinhoni on paljon syvemmällä.
Jouluun liittyy valtavasti odotuksia ja paineita. Pöydän täytyy olla koreana, koko perheen on kokoonnuttava saman katon alle eikä kukaan saa itkeä saatika mököttää. Tuhmasti käyttäytyvät lapset eivät saa lahjoja.
Siun sote laajentaa ensi vuoden alusta asiakkaidensa valinnanvapautta (Karjalainen 19.12.).
Terveysaseman on toki saanut tähänkin asti valita vapaasti, mutta enintään kerran vuodessa ja ilmoittamalla siitä kirjallisesti sekä omaan että valittuun terveyskeskukseen.
Huh huh, jotenkin kummassa olin eilen päätynyt vielä sellaiselle sivupolulle, että olinkin yhtäkkiä Valtimolla ja Puukoulun pihapiirissä. Alkoi jo huolettaa, noinko tästä joulunvietostakaan tulee mitään, jos en millään pääse takaisin toimitukseen, kun tuntuu tämä matkanteko olevan sellaista tempoilua. Onneksi vastaan sattui ystävällinen, valkopartainen mies jonkinlaisen vetovaljakon kanssa. Hän kyseli, että mitenkäs minä tienposkeen olin joutunut. Selvittelin hieman seikkailujani, ja pieni hymynkare huulillaan miekkonen lupasi toimittaa minut suorilta takaisin toimitukseen. Hieman epäluuloisena suhtauduin lupaukseen, kun sellaisten takia olin jo muutaman kerran joutunut harhapoluille. Mutta astuin miehen rekeen, ja huis vain, olimme yhtäkkiä toimituksen edessä. Siellä minua odotti oikea joulu, kun ukko jostain säkkinsä uumenista kaiveli pienen kuusen, lahjapaketin, jouluista syötävää ja kaikkea muuta pientä. Kyllä kelpasi meidän pikku-Iivarin kanssa aloittaa kunnon joulunvietto. Joten eikun rauhallista tai riemukasta (kumpaa mieluummin haluattekaan) joulua teille kaikille!
Mitä ihmettä?! Vielä eilen olin Nurmeksen satamassa ja nyt aivan oudossa paikassa. Jonkinlainen keltainen rakennus on takana ja sen takana näytti olevan kuin jonkinlainen roomalainen amfiteatteri. Tai tuskin se ihan sellainen oli, kun penkitkin olivat puusta. Koulukellon kilinää kuului jostain, mistä sain hippulat tai siis sorkat vinkuen vauhtia, sillä koulunpenkille ei tästä hirvestä ole. Ei varsinkaan näin joulunaikaan, eikö nyt pitäisi kaikkien olla jo ansaituilla joululomilla. Jos keksit, missä olin, käy vastaamassa Ylä-Karjalan Facebook-sivuilla.
Jos joku ei sitä vielä eilen keksinyt, niin P. J. Hannikaisen asuinpaikallahan minä olin. Hannikainen oli nurmeslainen säveltäjä, jonka käsialaa oli muun muassa Joulupukki, joulupukki -laulun. Säveltämisen lisäksi hän sanoitti kappaleen. Mutta asiaan eli siihen, mihin nyt päädyin. Ajattelin, että nyt pitäisi oikeasti alkaa päästä toimitukselle, sillä johan ne lähettävät etsintäpartion perääni, kun olen ollut koko joulukuun teillä tietämättömillä. Tajuavatkohan ne edes lukea tätä blogia, ei voi tietää. Pääsin jo yli puoleen väliin matkaa, kun piti levähtää ja ihailla aavoja maisemia. Selkää oli silminkantamattomiin tai ainakin sinne asti, kun hieman sumuisella säällä näki. Jos arvasit, missä olin, käy vastaamassa Ylä-Karjalan Facebook-sivuilla.
Lipinlahden nuorisoseurahan tuo tänä vuonna juhli pyöreitä, peräti 120 vuotta, ja Tuohuspirtillehän minä olin päätynyt, joka on kylän keskuspaikka. Kauaa en siellä kuitenkaan viihtynyt, koska jäljistä tai siis niiden puuttumisesta päätellen paikalla ei oltu käyty ainakaan edellisen lumisateen jälkeen. Tylsähän sitä olisi pelkästään omassa seurassaan viettää aikaa. Lähden tallustamaan takaisin kohti Nurmesta, kunnes aloin kuulla jostain hentoa laulua. Aivan kuin joku olisi laulanut Joulupukki, joulupukki -laulua, tosin hieman aikaisessa. Äänen perässä päädyin erään talon pihamaalle, mutta sen jälkeen laulu lakkasi kuulumasta. Jos keksit, kenen entisellä asuinkodilla olin, käy kirjaamassa vastauksesi Ylä-Karjalan Facebook-sivuilla.
Vaikka ei paljon laulattanut, Nurmeksen kauppatorin Laulupuutahan minä yritin tiirailla selälläni. Taisi se jonkun arvaajan vinkki olla ihan oikeassa, että puuta olisi kannattanut ihailla hieman kauempaa. Olisi nähnyt enemmänkin kuin kaukana häämöttävän latvan. Mutta koska en aikonut kuuseen kurkottaa, saati katajaan kapsahtaa, niin jatkoin matkaani ja päädyin melkoisen pitkän vaelluksen jälkeen erään kylän puisen talon portaille. Jonkinlaiset juhlatkin lie siellä olleet, kun olivat iskeneet suuria lukuja kaiteeseen. Jos keksit, mihin päädyin, käy kirjoittamassa vastauksesi Ylä-Karjalan Facebook-sivuilla.
Siellähän minä olin, Nurmeksen keskustan kentällä verryttelemässä koipiani tai siis olisin verrytellyt, jos lumen valtaamalla kentällä olisi ollut tilaa. Jatkoin siis matkaani ja päädyin vielä erikoisempaan paikkaan. Vastaan tuli niin korkea honka, johon oli kaiverrettukin jotakin, että sitä piti oikein selälleen kellahtaa ihmettelemään. Ei katse muuten riittänyt tavoittamaan koko ihmetystä. Jos arvaat, minkä juurella olin, käy vastaamassa Ylä-Karjalan Facebook-sivulla.
