Blogit

Kun viime lukuvuoden vietin teini-ikäisten lapsenlasteni lähiaikuisena vanhempien ollessa ulkomailla, aloin oikein hyvin ymmärtää puheita aikaisten kouluaamujen haitoista.

Utopioita pidetään mahdottomina ja turhina. Osa pelkää, että utopioihin uskominen johtaisi poliittiseen kiihkoiluun. Joidenkin mielestä taas utopistiset mallit tekisivät politiikasta tarpeetonta ja perustuvat naiiviin ajatukseen siitä, että kaikki ihmiset toimisivat sulassa yhteisymmärryksessä. Hyvin monet ajattelevat, että meillä ei ole enää mitään muuta vaihtoehtoa kuin kapitalistinen yhteiskuntajärjestelmämme.

Kapitalismi käyttää kansaan valtaa lukuisilla keinoilla. Esimerkiksi velka on rahan tavoin ihmisen keksimä sopimus materian arvosta, joka kahlitsee ihmisiä. Utopiat ja mielikuvituksellisuus ovat kapitalismin myötä kuolleet. Uskon sen johtuvan osittain siitä, että ihmiset kokevat olevansa valtiolle, yrityksille tai toisilleen velkaa, eivätkä tunne olevansa vapaita tekemään mitään muuta ennen tilien tasaamista.

Katsellessani ympärilleni syksynoranssina torstai-aamuna yksiössäni, näin sotkua. Näin ruokapöydän pintaan tahmaantuneita omenan siemeniä, ryttyisiä vaatekasoja, tiskialtaan kukkuroillaan likaisia astioita sekä pastillirasian ja monisteita matolla. Stressiä, unettomuutta, hätiköintiä.

Panttipulloilla täytetty kassi odotti tyhjentymistapahtumaansa. Englannin kielen taitoni oli sillä hetkellä kuin tuo kassi. Odotin elämäni ensimmäistä yo-koetta, johon tyhjentäisin osaamiseni. Viikkojen päästä näen ruudulla ansaitsemani numeron.

Oma osaamiseni maanviljelyssä on pyöreä nolla ja ruokavalionikin vakiintunut kasvispainotteiseksi, mutta olen suurella mielenkiinnolla lukenut lehtijuttuja jokapäiväisen ruokamme ilmastovaikutuksista ja muun muassa peltojen hiilensidontaa parantavista hankkeista.

Linda on asunut monenlaisissa asunnoissa, viimeisimmäksi opiskelija-asuntolassa. Kuva on kuvituskuva. Kuva: Jarno Artika

Ihka ensimmäinen blogitekstini täällä, marraskuussa vuonna 2016, käsitteli kodin merkitystä ja kodittomuutta. Tuolloin asuin vielä vanhempieni helmoissa Nurmeksessa ja kävin yläkoulua. Yläkoulun jälkeen olen asunut kolmessa eri asunnossa Joensuussa: sukulaisteni nurkissa lähiöalueella, kämppiksen kanssa keskustassa ja nyt kesästä saakka yksin opiskelijakerrostalossa. Tällä kertaa aion päivittää ajatuksiani aiheesta.

Teos kuvassa on Kaisaliina Halisen En minä aina ole sama.

Toimivan ja tasa-arvoisen yhteiskunnan toiminta vaatii jokaisen jäsenensä yksilöllisyyden tiedostamista ja hyvin monenlaisten näkökulmien ymmärtämistä sekä arvostamista. Empatia on olennaisessa osassa yksilöiden välisessä vuorovaikutuksessa. Autenttisen empatian tunteen aktivoituminen vaatii kuitenkin jonkinlaista kosketuspintaa toisen kokemuksiin.

Ainutlaatuinen väylä kokemusten saamiseen sekä jakamiseen on taide. Taiteen kautta kuvataan asioita, joita ei välttämättä olisi mahdollista ilmaista mitenkään muuten. Jokainen on todennäköisesti joskus kokenut jotain, mitä ei ole osannut selittää. On kyse ennen kaikkea tunteista.
 
Taide antaa mahdollisuuden turvalliseen kokeilemiseen. Sillä voi myös tehdä hyvää, pohdiskella hengellisiä teemoja sekä sisintään, vahvistaa arvojaan ja jakaa sekä saada tietoa. Taide välittää aina jonkinlaista maailmankuvaa, tiedostivatpa tekijät sen itse tai eivät. Se ei voi olla neutraalia, sillä yksilöiden kokemukset maailmasta eivät ole.

Yllä oleva kuva on kaupunkilehti Hämeenlinnan kaupunkiuutisten verkkosivuilta. Juttu kertoo 16-vuotiaan pojan onnettomasti päättyneestä uimareissusta. Rantahiekkaan rikottu kaljapullo oli Hattulan Herniäisten uimarannalla repinyt pojan jalkapohjan pahanpäiväisesti. Edessä on pitkä toipuminen.

Juttu nosti mieleen ikävän muiston ja kurkkuun palan.

Missä olit, kun Neil Armstrong astui Kuun kamaralle?

Näinä päivinä on monissa porukoissa muisteltu 50 vuoden takaista päivää, jolloin ihminen otti ensimmäiset askeleet Kuussa. Missä olit? Näitkö televisiosta?  Muistatko, miltä tuntui?

Minä istuin anoppini olohuoneen sohvalla ja katselin suoraa tv-lähetystä hänen ja hänen miehensä kanssa. Se ei unohdu siksikään, että maanantaihin 21. heinäkuuta vuonna 1969 liittyy myös hyvin henkilökohtainen muisto.

Iivari Roosan kanssa kiikussa.

Treffejä on monenlaisia. Niitä solmitaan usein salaisiin paikkoihin ulkopuolisten katseilta piiloon, joskus myös julkisempiin tiloihin. Ihmisten maailmassa treffataan usein hotellien riemuliitereissä, meillä eläinmaailmassa heinähäkkien vierustoilla ja ruokintapaikkojen nuolukivillä. Niitä treffejä on kyllä syytä karttaa, siitä sain vainua jo vasa-aikana Mujejärven salolla.

Meillä päättyi kesäkuussa lähes kymmenen kuukauden jakso, jota varmasti myöhemminkin muistelemme eläkevuosiemme parhaana. Olimme talon aikuisina, lasten ja lemmikkien huoltajina, kun poika ja miniä olivat Almatyssa suomalaista koulutusosaamista viemässä.