Blogit

Arkistokuva: Niko Jouhkimainen

Hyvinvoinnin kulmakivet ovat oikeanlainen ravinto, monipuolinen liikunta ja riittävä uni. Nämä tekijät ovat niin elintärkeitä, että minkä tahansa puuttuminen tai epätasapaino tekijöiden välillä johtaa lyhyemmällä tai pitemmällä aikavälillä sairastumiseen ja ennenaikaiseen kuolemaan. Vasta viime aikoina on tullut myös tutkimusnäyttöä unen riittävyyden vaikutuksista kokonaisterveyteen ja hyvinvointiin. On alettu ymmärtää unen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista merkitystä.

Vaikka kaikkia uneen liittyviä taustatekijöitä ei tunneta, tiedetään kuitenkin paljon unen laatuun, sen kestoon ja nukahtamiseen vaikuttavista syistä ja seurauksista. Onpa vanha sananlasku "Aamuvirkku, illan torkku, se talon pitää" jo saanut oikeellisuudestaan todisteita. Tällä hetkellä asiantuntijat ovat erityisen huolissaan iltavirkkuuden lisääntymisestä sekä uniajan lyhentymisestä. Vaikka virkeysaika vuorokaudessa on osittain geneettisesti määräytyvä ominaisuus, yhä useampi on pakottanut itsensä iltavirkuksi. Tehdään pitkää työpäivää, on iltaisin paljon vapaa-ajan harrastuksia ja lisäksi pitää olla sosiaalisesti aktiivinen somessa eli vastailla viesteihin tai pelata tietokoneella. Kun sitten mennään sänkyyn, pyörivät ajatukset päivän tapahtumissa tai muussa mieltä kiihdyttävässä toiminnassa, eikä uni ota tullakseen. Nukahdetaan vasta aamutunneilla, uni on katkonaista ja herääminen vaikeaa. Huonon nukkumisen kierre syntyy helposti ja univajetta alkaa kertyä. Sitä ei saa viikonlopun pitkään nukkumisella kumottua, vaan ongelmia alkaa kehittyä.

Viime viikot ovat olleet kiireisiä. Käsillä on niin ylioppilasjuhlat, muutto, kuin venäjän kielen ja kulttuurin opintojen aloittaminenkin. Aiheita tämän viikon blogitekstille siis löytyisi oikein olan takaa, mutta aikaa tekstin kirjoittamiselle ei niinkään.

Pienen pohdinnan jälkeen päätin katsoa vielä kerran taaksepäin, ennen kuin tulevaisuus astuu ryminällä sisään. Lähestyvien ylioppilasjuhlien kunniaksi päätin siis muistella niitä asioita, joita lukio on minulle opettanut.

Toimituksessa oli jo hieman hätä, että mihinkäs se on Iivari kadonnut, kun viimeksi jouluna ovat sorkat toimituksen käytävillä kopisseet. En suinkaan ole hankiin hävinnyt tai helteisiin sulanut tai muun surman suuhun joutunut. On vaan sellaista kiiruselämää pitänyt, että voi sentään mistä sitä aloittaisi purkamaan.

Arkistokuva: Marianne Haverinen

Koronavirusuutisten varjoon jäi muiden sairauksien hoitoon määrättyjen lääkkeiden käytön laiminlyönneistä julkaistut tutkimukset. Niin kansainvälisten kuin Suomessa toteutettujen tutkimustenkin mukaan vain kolmannes potilaista ottaa lääkkeensä lääkärin kirjoittaman reseptin mukaisesti. Toinen kolmannes hakee kyllä lääkkeet apteekista, mutta ottaa silloin, kun muistaa, ja viimeinen kolmannes ei edes hae määrättyä lääkettä ollenkaan. 

Vajaa kaksi viikkoa sitten kävimme äitini kanssa Joensuussa. Lähdimme liikkeelle Nurmeksen Porokylästä, jossa äidillä oli hieronta-aika. Ajoimme auringonpaisteessa Kolinportille, jossa söimme jäätelöt ja vaihdoimme kuskia. Matkalla juttelimme mukavia ja ihastelimme kesäisiä maisemia. Perillä kävimme sukulaisten luona kahvittelemassa ja keskustassa syömässä. Vaikka kyseessä olikin kiireetön kesäreissu, oli sen toteuttamiselle aivan oikea syy: kävimme katsomassa minun tulevaa asuntoani.

Joitakin vuosia sitten hetkessä elämisen ajatus oli trendikäs. Inspiraatiolauseet, kuten Carpe diem ja seize the moment levisivät somessa kulovalkean tavoin. Taustalla oli kuitenkin aivan oikea ajatus: elämä nyky-yhteiskunnassa on liian hektistä, emmekä ehdi nauttia siitä.

Itse en trendistä innostunut. Lauseet tuntuivat lähinnä ärsyttäviltä sisustustaulujen kliseiltä, joilla yritetään ratkaista liian suuria ongelmia. Tavallaan halusin kyllä olla hetkessä eläjä, mutta yltiöpositiiviset neuvot tuntuivat vaikeilta ja väkinäisiltä. Olin mieluummin tulevan ja menneen stressaaja kuin joku, joka yrittää väkisin nauttia ikävistäkin vaiheista.

Tuleva muutto on kuitenkin saanut minut lämpenemään hetkessä elämisen ajatukselle. Olen havahtunut siihen, että teen monia asioita viimeistä kertaa. Tai en välttämättä viimeistä kertaa, mutta niin, että seuraavaan kertaan on pitkä aika. Joensuusta käsin on paha käydä uimassa kotirannassa, vierailla Nurmeksen lukiolla tai hakea jo muualla asuvia koulukavereita kotibileisiin.

Kun on asunut koko ikänsä yhdessä paikassa, on helppo luoda rutiineja. Voi herätä aamulla, pukea vaatteet, pestä hampaat ja kasvot, tehdä samat juustoleivät kuin edellisenäkin aamuna ja lähteä ajamaan vanhan mäntymetsän poikki ilman että erityisemmin pysähtyisi pohtimaan sen upeutta. Eräänä aamuna sitten havahtuu siihen, että elämä ei aina tule olemaan tällaista, hyvässä ja pahassa. Ja siitä hyvästä haluaa ottaa kaiken irti.

Hetkessä eläjänä havahtuu siihen, että suostuu asioihin sen kummemmin miettimättä. Kun Tampereelle muuttanut kaveri kutsuu lopun ystäväporukan road tripille, sitä suostuu kuskiksi kahden sekunnin harkinta-ajalla. Olenhan minä ajanut autoa menestyksekkäästi jo puolitoista vuotta, mikä voisi mennä vikaan? Ehkä se, että olen ajanut 95 prosenttia ajasta Nurmeksessa, jossa viiden auton jonoa voi melkein sanoa ruuhkaksi. Mutta eikö olekin ihanaa päästä päiväksi Särkänniemeen huvittelemaan? Mutta eikö lippuihin käytetyt rahat olisi hyvä pistää säästöön syksyä varten? Ei ole mahdollista väistää kaikkia entä jos - ajatuksia, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Ja tässä minä nyt istun, samassa sohvannurkassa kuin aina ennenkin. Iloisena siitä, että päätin kerrankin tarttua hetkeen. Reissu ei suinkaan ollut täydellinen – rahaa kului reippaasti, Särkänniemessä satoi ja ajoväsymys riivasi, mutta viikonloppu oli yksi ikimuistoisimmista pitkään aikaan. Sain jakaa sen minulle tärkeiden ihmisten kanssa. Saimme ihmetellä yhdessä kauppojen valtavia valikoimia, outoja paikannimiä ja Tammerkosken kuohuja. Saimme ensi maistiaiset siitä, mitä itsenäinen, isossa kaupungissa eläminen voisi olla.

Mielestäni on kuitenkin tärkeää muistaa, että hetkessä eläminen ei aina tarkoita mitään erikoista. Joskus se voi tarkoittaa maailman tavallisinta päivää, mutta sellaista, jolloin mieli ei vaeltele kaukana nykyhetkestä. Sellaisena päivänä voi käydä töissä ja kaupassa ja tarkkailla oikeasti, mitä ympärillä tapahtuu ja mitä itse tekee. Saattaa havahtua vaikka siihen, että horsma on puhjennut kukkaan tai että ilmoitustaululla on uusi lappu. Sellaisesta päivästä saattaa oikeasti jäädä jotain mieleen.   

Joten rakas lukija, – niin rasittavalta kuin se kuulostaakin – elä välillä hetkessä. Sinun ei tarvitse (eikä tässä maailmantilanteessa ehkä kannata) varata matkaa ulkomaille. Riittää, että oikeasti keskityt tuttavasi Facebook-päivitykseen. Ota tältä hetkeltä kaikki, mitä sillä on sinulle tarjota. Sinun ei tarvitse järjestellä elämäsi nykyisiä, menneitä ja tulevia tapahtumia paremmuusjärjestykseen, tai jatkuvasti ajatella, miten elämäsi olisi mahdollisimman tuottava, kaunis tai näyttävä. Riittää, että elät sen.

Arkistokuva: Mia Rouvinen

Kesän nautintoihin kuuluu ulkona syöminen, olipa se sitten pihalla grillausta, retkieväitä tai terassilla ruokailua. Tuntuu, että nyt kun koronan vaara on hellittänyt ainakin osittain, ihmiset suorastaan ryntäävät ulos, pihalle, puistoihin, retkipoluille ja veneilemään. Syöminen on tietysti olennainen osa hauskuudesta.

Ruokavirasto, jonka tehtävänä on tarkkailla elintarvikkeiden turvallisuutta ja seurata niihin liittyvien sairauksien lisääntymistä, on antanut viime päivinä varoituksia listerioosista.

Valitsin ensimmäiseen blogiini varsin dramaattisen aloituksen ottaen huomioon sen, mistä todella aion puhua. Aiheeni ei suinkaan ole ekokatastrofin ja ylikansoituksen syöksemä maailmanloppu, vaan oman vähäpätöisen elämäni keskivertoa suuremmat muutokset. Olen tämän kevään ylioppilas, joka on muuttamassa syksyllä Nurmeksesta Joensuuhun. Kyseessä on siis yhden aikakauden päätös, lopun alku.

Mutta miksipä aihe ei olisi suuri, dramaattinenkin – niin merkittävä, että olen rakentamassa kokonaisen blogin sen ympärille. Tietenkin on jännittävää muuttaa ensimmäiseen omaan asuntoon ja luoda uudet rutiinit. Olkoonkin, että moni tuttu asuu Joensuussa ja kotiinkin pääsee paikallisjunalla. Jos olisin ollut villi, olisin tietysti aloittanut itsenäisen elämäni jossain muualla. Vieraassa ja kaukaisessa kaupungissa, ehkä Helsingissä, Lontoossa tai New Yorkissa. Paikallinen suurkaupunkimme Joensuu kuitenkin kelpaa minulle. Pääsin lukemaan venäjän kieltä ja kulttuuria yliopistoon suoravalinnalla, ja opiskelupaikka kuulosti kuin minulle luodulta.

Voisin luetella monia pakollisen kotoilun hyviä puolia, mutta olihan ihanaa, kun koronakriisi alkoi hellittää ja mahdollisuus turvalliseen liikkumiseen ja tapaamisiin parantua.

Aihekuva: Jarno Artika

Olemme täällä Pohjois-Karjalassa olleet todella onnekkaita viime kuukausien aikana. Vain muutamia korona eli Covid-19 tapauksia on löytynyt ja sairastuneita on ollut todella vähän. Olemme osanneet ottaa käsien pesun ja muun suojautumisen tosissamme.

Kesälomakausi alkaa ja kotimaassa liikkumisvapauttamme ei enää rajoiteta. Saamme matkustaa jopa Viroon ja muutamiin muihinkin maihin, joissa koronaan sairastuminen on saatu vähentymään. Meille on siis toteutumassa kaikesta huolimatta normaali kesäkausi vain muutamin kokoontumisrajoituksin. Muistammeko ohjeet itsemme ja lähiympäristömme suojautumisesta?