Hätäilivät tuolta Ylä-Karjalan toimituksesta, että onko se Iivari vallan hukkunut lumeen vai haihtunut tyystin maisemista, kun ei alkutalven aikana isommin mölähdellyt. Täytyy myöntää, että hiljaiseloa on sillä rintamalla pidellyt, mutta sentään talvihorrokseen ei tässä ole vaivuttu.
Osallistuin perjantaina mielenosoitukseen, ilmastolakkoon. Minun lisäkseni yli sata nuorta ja lasta marssi Joensuun keskustassa vaatimassa parempaa ilmastopolitiikka kesken koulupäivän. Osa ohikulkijoista osoitti joukkiollemme avoimesti paheksuntaa. Sosiaalisessa mediassa mielenilmausta on vähätelty ja vihattu. Aivan kuin maapallon suojeleminen loukkaisi joitakuita.
Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon kaikenlaista erityisen mukavaa. Viime perjantaina pyörähtelin vanhojen tansseissa. Tänä viikonloppuna matkaan Berliiniin. Reissun jälkeen koittaa kauan odotettu hiihtoloma. Tänä vuonna olen muuttanut omilleni ja oletettavasti kokemusrikkaan ensi kesän jälkeen täytän vihdoin 18 vuotta.
Onnestani kirjoittaminen hävettää vähän. Alan kyseenalaistaa itseäni. Kuvittelevatkohan tämän tekstin lukijat, että haluan kerskailla? Aiheutanko lisää pahaa mieltä heille, joiden elämä tuntuu nyt hankalalta? Entä jos iloni aiheet loppuvat yhtä äkkiä? Mikä tahansa voi mennä pieleen. Ei pitäisi nuolaista ennen kuin tipahtaa. Se kellä onni on, se onnen kätkeköön. Ironista on se, että juuri tuollaiset ajatukset ovat yleinen syy stressiin ja ahdistuneisuuteen, toisin kuin se, että nauttisi ja luottaisi elämään.
Vanhusten hoivasta jo parisen viikkoa vellonut keskustelu on tuonut julkisuuteen niin paljon piittaamattomuutta, kelvottomia käytäntöjä, ahneutta, vedätystä ja suoranaista vanhusten ja veronmaksajien pettämistä, ettei tämän kirjoituksen pohjustukseksi tarvita yhtään käytännön esimerkkiä. Niitä löytyy helposti googlaamalla enemmän kuin kukaan jaksaa lukea.
Teksti, jota yrittäjä, yritysvalmentaja, mediapersoona ja mielipidevaikuttaja Jari Sarasvuo kohun alkuvaiheissa, perjantaina 1.2. latasi TV1:n Sannikka&Ukkola –ohjelmassa, tuntui silloin turhankin kovalta. Ei tunnu enää. Moraalinen konkurssi, kuten Sarasvuo sanoi, kuvaa tilannetta hyvin. Enää ei voi tuudittautua ajatukseen, että ilmi tulleet kauheudet ovat harvinainen poikkeus ja että pääosin vanhustenhoito on kunnossa. Ohjelma löytyy Ylen Areenasta.
Ensi viikolla moni lukion kakkosluokkalainen hermoilee. Perjantaina nimittäin vietetään vanhojen päivää.
Monet poliitikot ovat huolissaan suomalaisten syntyvyyden laskusta ja huoltosuhteen heikkenemisestä. Sdp:n puheenjohtaja Antti Rinne jopa puolivahingossa lanseerasi termin "synnytystalkoot". Vuonna 1935 maamme hallituksella oli eri ääni kellossa. Silloin säädettiin laki, jonka nojalla 35 vuoden aikana yli 4000 suomalaista sterilisoitiin ilman heidän suostumustaan. Se oli eugeniikan eli rodunjalostusopin kulta-aikaa.
Eugeniikka sai alkunsa kansan keskuudessa levinneestä pelosta ihmisrodun rappeutumisesta. Esimerkiksi alkoholismia, prostituutiota, mielenterveysongelmia ja rikollisuutta pidettiin merkkeinä lajimme tuhoisasta tulevaisuudesta. Vuonna 1883 eugeniikan käsitteen keksinyt Sir Francis Galton uskoi aatteen lisäävän väestössä "objektiivisen hyviä" ominaisuuksia, kuten terveyttä, tarmokkuutta, miehekkyyttä ja kohteliaisuutta. Eugeniikan kannattajille kelpasi vain paras. Viis yksilöistä!
Kantahämäläisessä taajamassa, jossa tätä kirjoittaessani olen, koettiin juuri ”valkoinen kurittaja”. Muun muassa niin nimitettiin mediassa etukäteen lumimyräkkää, jonka oli määrä toissapäivänä ja eilen pyyhkiä eteläisen Suomen yli.
Loppujen lopuksi ”kurittaja” oli kymmenkunta senttiä aika lyhyessä ajassa satanutta uutta lunta.
Yle Journal -YouTube-kanavan videosarja Ilmastouutiset sai oloni ahdistuneeksi. Sarjan myötä ymmärsin entistä konkreettisemmin, kuinka valtavan tuhoisa saastepallo maapallomme silmissä olen. Ilmastoahdistus on erityisesti nuorten keskuudessa yleinen ilmiö. Viime viikolla se kirvoitti sadat Helsingin lukiolaiset lakkoilemaan eduskuntatalon edessä. Lokakuussa samoilla seuduilla ilmastomarssiin osallistui 15-vuotias ruotsalainen Greta Thunberg, joka lakkoilee joka perjantai ilmaston puolesta. Thunbergillä ja lukiolaisilla on yhteinen sanoma: aikuiset eivät ole tehneet tarpeeksi ilmaston hyväksi.
Syön kasvisruokaa, ostan vain tarpeeseen ja lajittelen jätteeni. Hiilijalanjälkeni on puolet pienempi kuin keskivertosuomalaisen. Se ei kuitenkaan riitä. Jo pelkkä asumiseni ylittää reilusti 2000 kilogramman hiilidioksidipäästöt, jotka maapallo pystyisi kestävästi yhdeltä ihmiseltä vuoden aikana kantamaan. Asumiseni jälkeen toiseksi suurimman piikin hiilijalanjälkeeni tekevät ulkomaanmatkat: viime vuonna kaksi risteilyä ja lentäen matkustettu hiihtoloma Kööpenhaminassa.
Olen kirjoittanut paljon. Tässäkin blogissa reilun kahden vuoden aikana olen avannut näkemyksiäni muun muassa politiikasta, ihmisoikeuskysymyksistä, taiteesta, mielenterveydestä ja tunteista. Kirjoittaminen on minulle tapa jäsennellä ajatuksiani ja parhaassa tapauksessa myös oivaltaa uutta sekä herättää keskustelua.
Toisinaan kuitenkin mietin, että onko minulla kapasiteettia kirjoittaa kaikista niistä aiheista, joista haluan kirjoittaa. Kuinka minä, pieni lukiolainen pienestä kaupungista, voisin olla kykeneväinen kertomaan, mikä tekisi maailmasta paremman paikan? Kuinka luulen voivani käsitellä, ja ennen kaikkea ymmärtää, muunsukupuolisten kohtaamia tasa-arvo-ongelmia binäärisen sukupuolen edustajan asemasta? Kuinka kehtaan moittia nykylapsia liiallisesta ruutujen tuijottamisesta, kun toimin itse samoin?
Tein eräänä 1990-luvun alkupuolen uudenvuodenaattona tietämättäni elämäni munauksen. Otin perheeseemme alkuvuodesta otetun koiranpennun mukaani ystävien asuinalueen ilotulitusta katsomaan. Ei ehtinyt monta rakettia ilmoille räiskähtää, kun tajusin, että koira on vietävä äkkiä sisälle kuuntelemaan muita ääniä.
