Sitä jos on liian pitkään yksissä ja samoissa ympyröissä, ajatukset ja teot kiertyvät omien sarvien ympärille kuin metsälaitumelle ruostumaan unohdettu piikkilanka. Eikä se tee hyvää kenellekään. Se on kylmää, pistävää ja viiltävää kuin yksinäisyys, jota on maailmassa ihan riittämiin.
Trooppisen perhospuutarha Botanian aulassa on perjantaiaamuna kello 7 vähän hämärää ja hiljaista. Matkallani työntekijöiden pukuhuoneeseen vastaani pörhältää pirteä vapaaehtoistyöntekijä. Jättimäisessä kasvihuoneessa loistaa kuitenkin valo. Siellä ylipuutarhuri Yrjö Vähäkallio on jo vapauttanut Juuso-kakadun häkistään ja jakelee talkoolaisille työtehtäviä. On Botanian kuukausittainen huoltopäivä, jota minä olen päässyt tet-jaksoni päätteeksi seuraamaan.
Tänä päivänä harrastajahiihtäjäkään ei suihki mustikkasopan avulla vaan hirveällä raivolla, ettei kukaan muu ehätä edelle, ei edes rinnalle. On mentävä kuin raivo härkä – hyvä, ettei kuin raivo hirvi. Siinä jäisivät jo sunnuntaihiihtäjät sorkkien sotkettavaksi.
Mielipidekirjoitus sunnuntain Helsingin Sanomissa (29.1.) nosti hiukset pystyyn.
Olen kutsunut parasta ystävääni läskiksi. Haukkunut hänet pystyyn huonon kouluarvosanan takia. Valehdellut hänelle, pilkannut häntä, pakottanut sietämään kurjaa kohtelua, lytännyt hänen haaveitaan ja odotuksiaan. Silti en pääse hänestä koskaan eroon. Se paras ystävä olen minä itse.
Tämän elämänvaiheen iloihin kuuluu mahdollisuus kuunnella radiota silloin, kun huvittaa.
Ihmiset voi karkeasti jakaa kahteen ryhmään: ekstrovertteihin ja introvertteihin eli ulospäinsuuntautuneisiin ja sisäänpäinsuuntautuneisiin. Introverttejä väestöstä on noin 30 prosenttia. Siihen lukuun kuulun myös minä.
Joulu on lukutoukalle vuoden parasta aikaa. Minullekin pukki kantoi aattona vinon pinon kirjoja, ja nyt esittelen niistä yhden, jonka jo ehdin ahmaista, Juuli Niemen Et kävele yksin. Tämä kirja on myös vuoden 2016 Junior Finlandia -palkinnon voittaja ja pystinsä ansainnut.
Meillä oli ystäväni kanssa aikoinaan tapana leipoa jouluksi yhdessä englantilaista hedelmäkakkua. Se on tunnettu, perinteinen joululeivonnainen mutta myös siitä hyvä, ettei sitä tekaise ihan hetkessä.
Havahduin joulun lähestymiseen tänä vuonna vasta, kun kuulin lapsikuoron kysyvän suureen ääneen torilavalla, koska meillä on joulu. Vai selittelivätkö koltiaiset kolttosiaan sillä, että koska meillä on joulu? Samalla lailla selitti hirvivaari törmäillessään hyvässä kasvussa olevassa männikössä, että kolhiintuvathan puut, koska meillä on sarvet.
Kauhistuin. Joulu uhkasi karata sorkkien ulottumattomiin ja jättää tämän hirvipojan jouluherkkujen sijaan pelkkää suolakiveä nuolemaan. Koska meillä on joulu soi korvissa koskemiseen asti, kunnes Ylä-Karjalan mainiot tonttutytöt Tuire ja Lotta palauttivat marssijärjestyksen sarvipäähän. Tempaisivat mukaan kalenteriin, jossa jouluun edetään luukku luukulta ja päivä päivältä ensimmäisestä päivästä alkaen.