Blogit

Torstaina vietettiin Suomen itsenäisyyspäivää. Julkimot keikailivat Presidentinlinnassa hienoissa asuissa, siniviiriliput liehuivat ja konvehdit vietiin kaupoista nopeasti. Juhlahumun keskellä on hyvä pysähtyä tutkimaan omaa suhdettaan kotimaahansa.

Ulkomailla kerron Suomesta mielelläni. Jaarittelen maamme ylpeydenaiheista, kuten ilmaisesta kouluruoasta ja sukupuolineutraalista hän-prepositiosta. Sen sijaan suomalaisten kesken harvoin nostan esille valtiomme positiivisia puolia. Kun tutkimus osoitti suomalaisten olevan maailman onnellisin kansa, liityin kuoroon, joka muistutteli esimerkiksi korkeista itsemurhatilastoista ja koulutukseen tehdyistä leikkauksista.

Parikymmentä vuotta sitten ensimmäinen lapsenlapseni sai Pieni maailmanmatkaaja –nimisen tietokonepelin, josta hän nopeasti oppi maitten ja kaupunkien nimiä ja sijainnit kartalla. Aina, kun eteen sattui kartta, hän osoitteli mieleen jääneitä paikkoja. Luettelo meni tyyliin: Suomi, Kajaani, Ruotsi, Saksa, Kazakstan. Alkupään luettelo vaihteli, mutta lorun lopuksi tuli aina Kazakstan, ja sormi meni ihan oikeaan paikkaan.

Jos enteisiin uskoisi, tuota voisi nyt sellaisena pitää.

Maria Callas halusi ennen kaikkea olla äiti ja aviopuoliso. Sen sijaan hänestä tuli yksi aikojemme arvostetuimmista oopperatähdistä. Hän uhrasi uralleen koko elämänsä, koska luotti jumalaan ja uskoi laulamisen olevan kohtalonsa, johon ympäristö painosti häntä.

”The Voicen” eli Whitney Houstonin vanhemmat erosivat tämän äidin petettyä aviomiestään. Nuori Whitney vihastui äidilleen ja päätti tehdä kaikkensa pitääkseen oman tulevan perheensä kasassa. Siitä huolimatta myrskyisä avioliitto Bobby Brownin kanssa päättyi 12 vuoden jälkeen eroon.

Yle Kioskin toimittaja Aleksi Rantamaa paasaa ohjelman Youtube-kanavalla julkaistulla videolla "Lievästi ärsyttävää: Valkoinen heteromies" siitä, kuinka hän kokee tulleensa vähätellyksi ja solvatuksi syntyperäisen asemansa vuoksi. Valkoisen heteromiehuuden. Video on tämän tekstin kirjoitushetkellä saanut 8100 tykkäystä ja lukuisia Rantamaata komppaavia kommentteja. Rantamaan näkemys on ymmärrettävä, mutta erittäin subjektiivinen ja mustavalkoinen.

On totta, että etenkin humanistisissa piireissä termi valkoinen heteromies on sävyttynyt negatiivisesti. Sitä käytetään usein syyttävästi. Saatetaan esimerkiksi sanoa: "Valkoiset heteromiehet eivät halua palkata naisia" tai "Valkoinen heteromies ei voi ymmärtää, miltä sorretuksi tuleminen tuntuu". Nuo hypoteettiset virkkeet ovat yleistäviä ja niissä kyseenalaistetaan tiettyyn ihmisryhmään kuuluvien oikeus itsensä ilmaisemiseen.

Minulla on unelma: matkustaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Haluan tavata ihmisiä ympäri maailmaa, kuulla erilaisista maailmankuvista ja kerätä monennäköisiä kokemuksia. Ehkä joskus asuakin ulkomailla.

Yksi asia kansainvälisyydessä kuitenkin kauhistuttaa: kielitaito. Olen opiskellut englantia 9-vuotiaasta asti ja kuulen sitä päivittäin eri medioissa sekä kaupungilla. Globaalista näkökulmasta katsoen ymmärrän englantia ihan hyvin. Suurin heikkous kielitaidossani ja este sen kehittymiselle onkin itseluottamuksen puute.

Millainen on vahva ihminen? Ihminen, joka selättää syövän tai mielenterveysongelmat? Ihminen, joka nostaa kuntosalilla penkistä sata kiloa? Ihminen, joka hillitsee tunteensa kaikissa tilanteissa vai ihminen, joka uskaltaa itkeä koko maailman nähden? Ihminen, joka pitää lupauksensa? Ihminen, joka valehtelee hävyttömästi?

Ihminen kestää käsittämättömän paljon vaikka mitä. Suurin osa meistä kohtaa elämänsä aikana sellaisia koettelemuksia, jotka joku on joskus kuvitellut ylitsepääsemättömiksi. Käymme läpi niin raastavia suruja kuin fyysisiä ongelmia. Ihminen on keksinyt raketin, lääkkeen malariaan ja mikroaaltouunin. Ihminen kykenee melkein mihin vain, mitä pystymme kuvittelemaan.

En muista, että olisin ollut koskaan niin vihainen. En vain tiennyt, kenelle. En edes tiennyt, onko häntä olemassa ja oliko vihaisuuteen oikeasti syytä. Vuorokautta myöhemmin selvisi, ettei ollut. Kiukku vaihtui myötätuntoon.

En oikeastaan ole varma, haluanko kirjoittaa tästä aiheesta. Tiedän tulevani kuulostamaan vuosien päähän jämähtäneeltä kukkahattutädiltä. Eikä kukaan halua kuulostaa kukkahattutädiltä 17-vuotiaana. Kirjoitan silti.

Nykypäivän lapsilla on hämmentävät paljon virikkeitä. Kun kiinnittää huomiota kaupungilla liikkuviin alakoululaisiin, huomaa, että heistä suurimmalla osalla on älypuhelin koko ajan käden ulottuvilla. He pelaavat Pokemon Go:ta, tapittavat Youtube-videoita ja snäppäävät.

Syksyisissä metsissä ja etenkin teiden varsilla eletään hirveitä tilanteita. Kesäkuumalla hirvikärpänen hätistelee hirvipoloja pusikoiden läpi tielle, syksyinen kiima lisää kulkutautiin kierroksia ja pian alkava hirvenmetsästys laittaa loputkin kaviot kopisemaan. Tänä syksynä varsinkin Valtimon suunnalla, Kuutostien varrella Karhunpäässä on kolahtanut turhan usein.

Yleensä turmissa menehtyy hirvi poikineen, mutta autoilijat matkustajineenkaan eivät säästy sivuosumilta. Romuraudan korvaa kasko, mutta henki on ainutkertainen. Hirvelläkin. Tosin sen haihduttua lihojen arvo punnitaan huutokaupassa. Viimeksi Karhunpäässä meni emo kahdelta vasaraukalta. Siellä ne orpoina tormuilevat tien tuntumassa, uskaltamatta yksin syvemmälle metsän siimekseen. Puissa piisaa vielä jonkin aikaa lehtiä, mutta kun elämä ei ole vasariepuja vielä koulinut, houkutus hyökkäillä tielle on hirmuinen. Pelkona on, että lähiaikoina kolahtaa taas.

Juttelin kahden urheilullisen ja reippaan yläkouluikäisen sukulaistyttöni kanssa koululiikunnasta. He asuvat ja opiskelevat eri paikkakunnilla. Silti molemmilla on samankaltaisia, pitkälti ahdistavia kokemuksia koulun liikuntatunneista. Petyin kovasti kuullessani tyttöjen näkemyksistä. On vuosi 2018, opetussuunnitelmat on laitettu vaikka miten päin uusiksi. Silti mikään ei tunnu muuttuneen.