Blogit

Katsoin perjantai-iltana äitini kanssa Pressiklubia, jossa vieraili vakavan häirinnän kohteeksi joutunut toimittaja Rebekka Härkönen. Hän on Turun puukotuksen uhria auttaneesta maahanmuuttajasta kirjoittamansa artikkelin jälkeen joutunut riepoteltavaksi niin nettitrollien kuin todellisten uhkailijoiden toimesta. Vainoamisen vuoksi Härkönen on joutunut vaihtamaan asuinpaikkakuntaansakin.

Minusta saattaa tulla isona journalisti. Urasuunnitelmistani tietoinen äitini kysyi ohjelman aikana hieman huolestuneena, tiedänkö, mihin olen ryhtymässä. Vaikuttajat saavat hurjasti lokaa niskaansa. Nykyään paljon enemmän kuin vuosia sitten, ja epäilen, että tulevaisuudessa ilmiö tulee vain kasvamaan.

Koen saaneeni toisena pääsiäispäivänä kunnollisen onnenpotkun, kun keittiöni ikkunan alle ilmestyi kärppä. Huomasimme ensin jotain vilahtelevan vadelmikon takana. Kun otus nousi vadelmien tukirimojen varaan katselemaan ympärilleen, tunnistimme sen kärpäksi.

Kuivat asfaltit ja lämpö. Sandaalit, liehuhelmat, aurinkolasit. Jäätelökioskit, rantapäivät. Liplattava järvi, jossa huljutella hiekkaisia sääriä

Kesä, ainakin minulla on kova ikävä sinua. Tunnut niin kaukaiselta. Olen kyllästynyt pakkaseen, lumeen ja useisiin vaatekerroksiin. Ei kevään kuuluisi olla tällainen. Ei se ole ennenkään ollut… Eihän?

Maailma on paha. Planeetallamme tapahtuu paljon enemmän hurjasti hirveämpiä asioita kuin osaamme kuvitellakaan. Sen tiedostaminen on raskasta. Kannattaako kaikkea pahuutta edes pyrkiä tiedostamaan?

Pahuuden määritteleminen on hankalaa. Toiselle se voi tarkoittaa esimerkiksi muiden vahingoittamista, jonkun mielestä pahuutta ei ole. Hankala konstruktio. Oli pahuutta tai ei, jokaisen maailmasta löytyy kivuliaita asioita, joita kutsun tässä tekstissä yksinkertaistetusti pahuudeksi.

Vanhustenhuollon tulevaisuudesta pitäisi käydä täyttä päätä julkista keskustelua, mutta näyttää, että koko juttuun kajoamista kartellaan huolellisesti. Päätä ei auttaisi pitää kovin kauan pensaassa, sillä kymmenen, viidentoista vuoden kuluessa palveluja tarvitsevien iäkkäiden joukko kasvaa rajusti. Otin kolme vuotta sitten Helsingin Sanomista talteen toimittaja Teija Sutisen kolumnin, jossa hän vaati suuria ikäluokkia tekemään "vielä viimeisen palveluksen Suomelle". Tämän joukon, johon itsekin kuulun, pitäisi suuren äänestäjäryhmän painoarvolla puristaa poliittisista päättäjistä tieto siitä, millainen on tulevaisuuden vanhustenhuollon minimitaso. Siis se taso, jonka julkinen valta turvaa sitten, kun hoivaa tarvitsevien vanhusten määrä tuntuvasti kasvaa.

Hesarin verkkosivuilla lukijat kommentoivat Sutisen kirjoitusta tuoreeltaan myötäsukaisesti. Poliittiset päättäjät eivät tähän tulevaisuuskeskusteluun ottautuneet. Puolueiden verkkosivuilta löytyy yleishyminää vailla konkretiaa, jos sitäkään.

Minulle iski ulkonäkökriisi koulun valokuvauskurssin jälkeen. Olimme harjoitelleet muotokuvien ottamista. Kameran edessä olin tuntenut oloni epävarmaksi enkä ollut kyennyt rentoutumaan. Ystävien kehuista huolimatta en alkuunkaan pitänyt lopullisista kuvista.

Eräässä Yökylässä Maria Veitola -ohjelman jaksossa kurkistettiin Toni Wirtasen ja Jannika B:n elämään. Molemmat avautuivat jakson aikana henkisistä vaikeuksistaan. Wirtanen sanoi kärsineensä ainakin masennuksesta ja paniikkikohtauksista. Jannika B kertoi lapsen syntymän jälkeisestä ahdistuksesta, kuolemanpelosta ja neuroottisuudesta. Artistit toivat ilmi, että heidän mukaansa mielenterveysongelmat ovat alalla "perussettiä".

Ilmiö ei ole tuttu ainoastaan muusikoiden keskuudessa, vaikka julkisuuden henkilöihin kohdistuukin erityisen paljon paineita. Väittäisin, että meistä jokaisen pääkoppa joutuu ainakin jossain vaiheessa elämää koetukselle. Koemme menetyksiä, saamme traumoja, uuvumme ja toisinaan oireilemme syistä, joita emme välttämättä koskaan saa selville. Mielenterveysongelmia voi olla mahdotonta ennaltaehkäistä.

Olemme viime aikoina nähneet kammottavia kuvia valtameriin kertyneistä muovilautoista. Olemme lukeneet uutisen kuolleena löydetystä valaasta, jonka vatsasta löytyi kymmeniä muovipusseja, ja kuulleet väitettävän, että maailman merissä on tällä menolla vuonna 2050 enemmän muovia kuin kaloja. Jokainen mediaa vähänkin seuraava tietää, miten järkyttävä ympäristöongelma muovista on tullut.

Meriin päätyvä muovi jauhautuu ajan mittaan mikromuoviksi, jota on tutkimuksissa löytynyt myös Suomen rannikoilta. Kalat syövät mikromuovia, jota sitä myöten joutuu myös ihmisten ruokaan. Kukaan ei tiedä, mitä kaikkea elimistöön joutuva mikromuovi ja muovin valmistuksessa käytetyt yhdisteet lopulta aiheuttavat.

Morjesta vaan pitkästä aikaa. Meni tuo joulun juhlinta pitkäksi, kun käväisin tapaamassa serkkupoikaa tuolla Ilomantsin suunnalla. Hirven ilmaantuminen kyläkuvaan vaikuttikin olevan varsinainen mediatapaus, kun pään päälle ilmaantui helikopteri ja salamavalot sokaisivat niihin tottumattomat silmäni.

Serkkupojastakaan en nähnyt edes sorkan vilausta. Lieneekö hirvet sillä suunnalla niin vähissä, että ihan kuvata piti. Siitä kehkeytyikin sellainen mediahässäkkä, varmaan vastaavanlainen kuin Niinistön perheellä, enkä meinaa sillä Saulin uudelleenvalintaa.

En pidä Cheekistä yhtään.

Tuossa lauseessa ei ole mitään väärää, eikä minun tarvitse pahoitella mielipidettäni. Cheek on hahmo. Cheekin nimissä julkaistaan mielestäni huonoa musiikkia ja tuodaan esille maailmankatsomukseni vastaisia arvoja.