Yhteiskunnassamme yksilön elämän varrelle on asetettu paljon virstanpylväitä. Meidät on opetettu tähtäämään alituisesti kohti seuraavia saavutuksia ja ikänumeroita. Viisivuotiaat odottavat eskari-ikää, yläkoululaiset oppivelvollisuuden päättymistä, teinit aikuisuutta, keski-ikäiset eläkettä… Jokaisessa vaiheessa seuraa jotain uutta ja hienoa. Vapauksia, kunnioitusta.
Lähes aina myös kriiseilyä.
Olin jollain ammattiini liittyvällä kurssilla kevättalvella 1976. Ruotsin hovi oli ilmoittanut, että saman vuoden kesällä vietetään kuningas Kaarle XVI Kustaan ja Silvia Sommerlathin häitä. En enää muista, mihin kurssilla käsiteltyyn asiaan se liittyi, mutta luennoitsija joka tapauksessa kertoi, että Suomessakin on vaadittu häiden näyttämistä suorana televisiossa. Meitä kuulijoita nauratti.
Mutta niin vain Ruotsin hallitsevan kuninkaan häät nähtiin Suomessakin suorana lähetyksenä. Lieneekö sen jälkeen Euroopassa vietetty yksiäkään prinsessa- tai prinssihäitä ilman meilläkin esitettyjä televisiointeja.
Perjantaina minua jännitti. Joensuun yhteiskoulun lukion musiikkiteatteriesitys Kulkuri ja lasisilmä, jossa olen mukana, sai ensi-iltansa. Olimme rakentaneet, hioneet ja eläneet tarinaa useita kuukausia. Nyt paljastimme kokonaisuuden vihdoin kaikille kiinnostuneille. Hurjaa.
En ole ikinä ennen tehnyt teatteria. Kokemukseni näyttelemisestä rajoittuu yläkoulun ilmaisutaidontunneille. Teatteriryhmässämme on muutamia, jotka ovat mukana jo neljättä vuotta. Joillekin esiintymislavat ovat kuin toinen koti. Tasoerot ovat siis huomattavat.
Passin kanssa typerehtimen ei välttämättä estä matkaa, ja kommellukset voi jälkeenpäin kuitata huumorilla. Parasta on kuitenkin olla huolellinen.
Juuri nyt kello on 19.25. Nökötän kannettavan tietokoneeni äärellä. Laskeva kevätaurinko maalaa varjoni tapettiin. Ulkona on yllättävän lämmin ilma. Huoneeni koreilee järjestystään. Tänään on ollut mainio sunnuntai. Aurinkoinen, tuore, raikas, tehokas. Ihan kuin olisin syntynyt uudelleen.
Tehokkuuteeni on ollut syynsä. Tämä teksti. Se on pyörinyt mielessäni koko päivän. Kirjoittaminen ei ole kuitenkaan onnistunut, joten olen keksinyt kaikenlaista oheistekemistä. Pyykkäämistä, siivousmaratonin, ulkoilua, uuden musiikin kuuntelemista…
Katsoin perjantai-iltana äitini kanssa Pressiklubia, jossa vieraili vakavan häirinnän kohteeksi joutunut toimittaja Rebekka Härkönen. Hän on Turun puukotuksen uhria auttaneesta maahanmuuttajasta kirjoittamansa artikkelin jälkeen joutunut riepoteltavaksi niin nettitrollien kuin todellisten uhkailijoiden toimesta. Vainoamisen vuoksi Härkönen on joutunut vaihtamaan asuinpaikkakuntaansakin.
Minusta saattaa tulla isona journalisti. Urasuunnitelmistani tietoinen äitini kysyi ohjelman aikana hieman huolestuneena, tiedänkö, mihin olen ryhtymässä. Vaikuttajat saavat hurjasti lokaa niskaansa. Nykyään paljon enemmän kuin vuosia sitten, ja epäilen, että tulevaisuudessa ilmiö tulee vain kasvamaan.
Koen saaneeni toisena pääsiäispäivänä kunnollisen onnenpotkun, kun keittiöni ikkunan alle ilmestyi kärppä. Huomasimme ensin jotain vilahtelevan vadelmikon takana. Kun otus nousi vadelmien tukirimojen varaan katselemaan ympärilleen, tunnistimme sen kärpäksi.
Kuivat asfaltit ja lämpö. Sandaalit, liehuhelmat, aurinkolasit. Jäätelökioskit, rantapäivät. Liplattava järvi, jossa huljutella hiekkaisia sääriä
Kesä, ainakin minulla on kova ikävä sinua. Tunnut niin kaukaiselta. Olen kyllästynyt pakkaseen, lumeen ja useisiin vaatekerroksiin. Ei kevään kuuluisi olla tällainen. Ei se ole ennenkään ollut… Eihän?
Maailma on paha. Planeetallamme tapahtuu paljon enemmän hurjasti hirveämpiä asioita kuin osaamme kuvitellakaan. Sen tiedostaminen on raskasta. Kannattaako kaikkea pahuutta edes pyrkiä tiedostamaan?
Pahuuden määritteleminen on hankalaa. Toiselle se voi tarkoittaa esimerkiksi muiden vahingoittamista, jonkun mielestä pahuutta ei ole. Hankala konstruktio. Oli pahuutta tai ei, jokaisen maailmasta löytyy kivuliaita asioita, joita kutsun tässä tekstissä yksinkertaistetusti pahuudeksi.
Vanhustenhuollon tulevaisuudesta pitäisi käydä täyttä päätä julkista keskustelua, mutta näyttää, että koko juttuun kajoamista kartellaan huolellisesti. Päätä ei auttaisi pitää kovin kauan pensaassa, sillä kymmenen, viidentoista vuoden kuluessa palveluja tarvitsevien iäkkäiden joukko kasvaa rajusti.
Otin kolme vuotta sitten Helsingin Sanomista talteen toimittaja Teija Sutisen kolumnin, jossa hän vaati suuria ikäluokkia tekemään "vielä viimeisen palveluksen Suomelle". Tämän joukon, johon itsekin kuulun, pitäisi suuren äänestäjäryhmän painoarvolla puristaa poliittisista päättäjistä tieto siitä, millainen on tulevaisuuden vanhustenhuollon minimitaso. Siis se taso, jonka julkinen valta turvaa sitten, kun hoivaa tarvitsevien vanhusten määrä tuntuvasti kasvaa.
Hesarin verkkosivuilla lukijat kommentoivat Sutisen kirjoitusta tuoreeltaan myötäsukaisesti. Poliittiset päättäjät eivät tähän tulevaisuuskeskusteluun ottautuneet. Puolueiden verkkosivuilta löytyy yleishyminää vailla konkretiaa, jos sitäkään.