Julkaistu 

Tulelta ei ole mikään paikka pyhitetty

MAINOS - JUTTU JATKUU ALLA
MAINOS PÄÄTTYY

Lyhennelmä Johannes Linnankosken kertomuksesta ”Nurmeksen tulipalo”, joka julkaistiin Uuden Kuvalehden numerossa 8 vuonna 1891. Koko kertomus on luettavissa internetissä osoitteessa http://digi.kansalliskirjasto.fi/aikakausi/binding/891345#?page=1

Kauan aikaa oli jo kestänyt ankara pouta. Joka päivä odotettiin sadetta. Jos vielä viikon kestää tämmöistä, niin on kaikki mennyttä! Puolenpäivän aurinko liehittelee juuri tulisimmillaan. Totisena törröttää kirkko korkealla kunnaalla. Kirkon velitapuli mahtailee korkeine huippuisine kupukattoineen pyylevän siskonsa rinnalla.

Kylän asukkaat ovat juuri lopettaneet apean päivällisensä, vetäytyen levolle, mikä minnekin. ”Herra Jumala! Katsokaa, tapuli!” kuuluu kamala huuto ulkona. ”Tapuli palaa!” Se oli jonkunlainen taikasana. Tapuliko palaisi? Tuo heidän ilonsa, ylpeytensä ja toivonsa, joka vasta kaksi päivää sitten saatiin valmiiksi, joka oli vaatinut heiltä viimeiset suuret hongat ja viimeiset pennitkin valmistuakseen. Tämäkö, jonka piirustukset jo tuottivat harmia ja itse rakentaminen vielä kireämmälle kiihotti, jonka vuoksi oli pitänyt kinastella rakennusmestarin ja kellonvalajan kanssa. Pitikö sen sitten palaa! Ajatus pysähtyi kokonaan. Sitten kuului humahdus, räsähtäen lensi tapulin luukut auki, ja aukkojen täyteisenä tuprusi lieska loimottavana vyöryaaltona ulos.

Vasta nyt havahtuvat ihmiset lumouksestaan, vasta kun heidän omain asumustensa katot huimailtavat tuleen. Sydäntä särkevä kauhistuksen huudahdus pääsee yhtaikaa kymmenistä rinnoista.  Mutta pian häipyy naisten ja lasten ääni, toinen mahtavampi sortaa sen. Lieska ei kulje enää virtana, valtaavana tulimerenä vyöryy se nyt eteenpäin. On syntynyt tuuli, joka pohtii kuin jättiläispatja sähiseviä kipunoita ylt´ympäriinsä. Kylmäverisimmät ovat ryhtyneet pelastustyöhön.

Vielä kohottaa tapuli päätään taivasta kohti. Se on pudistellut päältään puiset ja sinkkiset verhonsa. Se huojahtelee jo, mutta vielä on se kuitenkin pystyssä, vankat kulmaparrut näyttävät puolipalaneinakin vankoilta. Kellotkin riippuvat vielä kantimissaan, hiljaa vierekkäin heiluen. Ne kuumenevat, valuvina tönkkinä alkaa sulava vaski tipahdella alas. Kuuluu sitten ääni, joka on humauksen, räiskeen ja kaiken sekoitusta. Pelmahtaen lentää korkea tulipatsas ilmaan ja kuuluu jumahdus yli maitten – se oli kellojen jäähyväisjumahdus.

Tulelta ei ole mikään paikka pyhitetty. Yksin lammin rantakin, johon parhaat tavarat, asiapaperit ja muut vietiin, jonne lapset ja naiset pakenivat, on tulessa. Vaatteita ja huonekaluja palaa, niitä vieritellään veteen mikä ennätetään. Lammin vastakkaiselta rannalta tulee vene ja alkaa lautata onnettomia yli. Onneksi on kuitenkin saatu tulen kiihkeä eteneminen pysäytetyksi.

Tuli on vihdoinkin saatu rajoitetuksi. Se ei enää kiidä eteenpäin, se ei raivo hurjana, mahtavana, se vain lopettelee päivätyötään. Useimmat rakennukset ovat jo sortuneet maahan, mustat savutorvet vain kohoavat kuin hävityksen paikat lieskain keskellä. Raivokas tuli on ylpeytensä raunioihin sortunut poltettuaan ensin kaikki maan tasalle.

Kommentoi