Matkan päästä: Älä häpeä kotiseutuasi
Uskon tai ainakin toivon, että kotiseutuhäpeä on osalle lukijoista aiheena vieras. Toisaalta tiedän paremmin kuin hyvin, että osalle lukijoista se on hyvinkin tuttu teema.
Olen ajatellut, että kyse on taas kerran niistä kuuluisista sukupolvien välisistä eroista. Siinä missä iäkkäämmät asukkaat kertovat ylpeästi omasta paikkakunnastaan ja sen eri vaiheista, lisäävät nuoret esittelyn päätteeksi kommentin siitä, miten omalla kotipaikkakunnalla ei ole eikä tapahdu koskaan yhtikäs mitään.
Nuorena kotiseutuhäpeä oli oman ikäryhmän keskuudessa suorastaan urheilulaji. Oli sosiaalinen normi nauraa omalle kotiseudulle ja listata asioita, joita sieltä ei löydy. Vierestä sai seurata, kuka uhoaa uhmakkaimmin ja lähtee ovet eniten paukkuen. Välillä ne uhmakkaimmat paukuttelijat tulivatkin takaisin, ja petasivat itselleen aika vaikean paluun.
Myös yliopistossa pienten paikkakuntien kotiseutuhäpeä näkyy. Moni petaa taustaansa sanomalla: “Ette varmaan ole kuulleet koko paikasta, mutta…”
Suomen kaltaisessa pienessä maassa on kuitenkin tavallista, että vähintään joku tuntee jonkun, joka asuu tällä "täysin tuntemattomalla" paikkakunnalla. Ja toisaalta, ihan kuin paikkakunnan arvo muutenkaan perustuisi siihen, kuinka moni kyseisen paikkakunnan tuntee.
Omaan suhtautumiseeni on saattanut vaikuttaa sekin, etten tarkemmin ottaen ole kasvanut Nurmeksessa, vaan Höljäkässä. Eräs kaverini väitti alakoulussa jopa, että se on kokonaan oma kaupunkinsa. Minä toki tiesin paremmin, mutta ei kaverini täysin hakoteillä ollut.
Kaikkien ei tarvitse löytää mielenrauhaa maalta, kunnostaa vanhoja taloja ja ryhtyä paluumuuttajiksi.
Siinä missä pienessä kaupungissa asuminen voi tuntua joskus ahdistavalta, voi pienessä kyläyhteisössä kasvaminen jopa lisätä kiintymystä kotiseutua kohtaan. Talkoovoimin järjestetyt tapahtumat ja kylän nuorisoseuraan kuuluminen merkitsivät kasvavalle ihmiselle paljon. En ehkä aina tullut hyväksytyksi ikätovereideni keskuudessa, mutta kylän tapahtumissa kyllä.
Välillä häpeä liittyy siihen, ettei tunne isompien kaupunkien käyttäytymissääntöjä. Vaikkei Joensuu mikään metropoli olekaan, muistan, että alussa hävetti, kun en älynnyt kävellä jalkakäytävän reunassa. Haahuilin sivulta toiselle, pyöräilijät takanani pääsivät huudattamaan kellojaan.
Kaupunkiinkin voi silti oppia. Olen huomannut monista isommissa kaupungeissa asuvista kavereistani, etteivät he säiky ruuhkia tai pelkää ylittää teitä samalla tavoin kuin minä. Joskus jopa kauhistelen, kun kaverini ylittävät suojatien punaisilla valoilla ja “ei sieltä ketään tule” -asenteella. He taas ovat sitä mieltä, ettei kaupungissa pääse minnekään ajoissa, jos aina jää odottamaan valojen vaihtumista.
On ymmärrettävää myöntää, ettei viihdy maaseudulla tai halua palata sinne. Kaikkien ei tarvitse löytää mielenrauhaa maalta, kunnostaa vanhoja taloja ja ryhtyä paluumuuttajiksi. Vaikeat muistot ja pienet piirit eivät ole hyvä yhdistelmä. Itseään on lupa suojella, eikä pienellekään paikkakunnalle voi palata pelkästä velvollisuudentunnosta.
Pienellä paikkakunnalla asuminen ei silti tarkoita pientä elämää. Sanotaan se nyt ääneen: minä viihdyin Höljäkässä. Ilman Höljäkän metsiä ja Pielistä en välttämättä olisi alkanut kirjoittamaan tarinoita, mistä myöhemmin poiki epäsuorasti ammatintynkäkin. Ja tästä eteenpäin puhun taustastani ylpeydellä.
