Blogit

Makoilin juuri tuttuun tapaani punkassa. Sain viestin kotirintamalta, että autoni vakuutusmaksut täytyisi maksaa.

Vuoden vaihtuessa olen alkanut ottamaan vastuuta enemmän, aikuistua. Joulukuun alussa otin ensimmäistä kertaa auton nimiini, ja yhtäkkiä kaikki säästöni olivat kadonneet. Säästöt, jotka kovalla työllä olin kerännyt valmiiksi muuttoani varten, katosivat hetkessä. Toisaalta olen ylpeä saavutuksestani.

Vaikka olen elänyt koko elämäni 2000-luvulla, suurin osa lapsuuteni saduista päättyi sanoihin "Ja he elivät elämänsä onnellisina loppuun saakka". Mitä pahaa onnellisessa lopussa on, saattaisi joku kysyä. Paljonkin.

Vaikka tosielämän linnat ovat kivikerrostaloja ja prinssit milloin minkäkin ammattikunnan edustajia, on käsitys "onnellisesta lopusta" kuitenkin kuin lapsuudensaduissa konsanaan. Jossain aikuisuuden vaiheessa ihmisen oletetaan löytävän puolison, asettuvan aloilleen ja perustavan perheen.

Tarkastellessani keskustelua joulusta ja sen herättämistä tunteista sisäinen keittiöpsykologini pääsee valloilleen. Hiljaa mielessäni leikin oman elämäni besserwisseriä ja sanelen muille, mitä heidän kannattaisi tunteidensa suhteen tehdä.

Joulua pidetään yleensä ajanjaksona, jolloin koetaan poikkeuksellisen paljon onnellisuuden ja kiitollisuuden tunteita. Toisaalta viime vuosina on uutisoitu myös yhä enemmän joulun herättämistä vaikeista tunteista, kuten surusta ja yksinäisyydestä.

Vietin armeijassa jälleen 24 yötä. Koronan vuoksi kiinnioloajat ovat pidentyneet. Tällä hetkellä pisin “gines” onkin ollut 29 päivää. Lomatkin ovat täten pidempiä. Lomien pituus vaihtelee viikosta kahteen, joten se kompensoi jotenkin pitkiä kiinnioloja.

Kiinniollessa ei tule ajateltua ulkomaailmaa. Bensan hinta on noussut yllättäen liki kahteen euroon litralta, kun viimeksi lomilla ollessani selvisin 1,8 euron litrahinnalla. Kirjoitushetkellä Nurmeksessa onkin neljänneksi korkein bensan hinta koko Suomessa. Unohdin myös, että on muitakin ruokia kuin riisi ja kana, joista saa armeijassa kyllikseen.

Tänä syksynä ripustin ensimmäistä kertaa lappuja oman asuntoni jääkaapin oveen. Vähäpätöiseltä kuulostava arjen rituaali oli minulle tärkeä etappi oman kodin rakentamisessa.

Tulen sellaisesta perheestä, jossa jääkaapin ovi on pursunnut postikortteja, lukujärjestyksiä, muistilappuja, listoja ja lasten kuvia. Usein rävänttiä on kertynyt kaapin kylkeen niin paljon, että vanhat laput ovat peittyneet uusien alle. Siinä sitten onkin ollut miettimistä, kenen lähettämän postikortin kehtaa poistaa ja kenen jättää. Saavatko lähettäjät tietää?

Elämässä tulee välillä vastaan pettymyksiä. Itse näen, että pettymysten hetkillä otetaan miehestä tai naisesta mittaa. Pettymyksen tunteen hallinta, siitä palautuminen sekä virheistä oppiminen ovat osa itsensä kehittämistä.

Olen elämäni aikana oppinut ehkä liiankin hyvään. Perheeni tai lähipiirini suhteen ei ole ollut pettymyksiä, harrastuksissa on ollut kivaa, eikä minua ole koulussakaan syrjitty. Pahimmat pettymykset olen siis kokenut keskellä viikkoa karkkihyllyllä, kun en ole saanutkaan äidiltä lupaa ostaa karkkia. Vanhemmalla iällä pahimpia pettymyksiä olivat hävityt NHL-pelit tai kun suosikkijoukkueeni ottikin nokkiinsa ja hävisi sarjaa johtavaa joukkuetta vastaan.

Lemmikit ja lapset ovat sellaisia asioita, joista kaikkien oletetaan usein automaattisesti pitävän. Ainakin saattaa joutua perustelemaan erittäin varovaisesti, miksei pidä.

Kyse on usein siitä, mihin on tottunut. Pikkusisaruksista huolehtinut ei säikähdä lapsenvahtikeikkaa eikä koiran kanssa kasvanut eteisessä haukkuvaa tanskandoggia. Joskus lasten tai lemmikkien sijasta hämmennystä aiheuttavatkin lapsi- ja lemmikki-ihmiset ja heidän hössötyksensä.

Uuden tarinan alku. Näin kuvailisin tätä hetkeä, kun kirjoitan armeijan punkassa ihka ensimmäistä blogitekstiäni Ylä-Karjalan nettisivuille.

Olisi kenties kohteliasta esitellä itseni. Siviilissä minut tunnetaan nimellä Arttu, kun armeijassa kannan ylpeänä sukunimeä Toivanen. Tarinani sai alkunsa vuonna 2002 syntyessäni tuiki tavalliseen sekä turvalliseen suomalaiseen perheeseen. Alkuelämäni asuin Juuassa, kunnes muutin päiväkoti-ikäisenä Nurmekseen. Aloin kiinnostua joukkueurheilusta kouluikäisenä kavereideni kautta, ja pelasinkin jalkapalloa sekä jääkiekkoa teini-ikään asti. Lopetin urani huipulla, kun joukkueemme voitti piirinmestaruuden. Kausi meni itseltäni täysin sivu suun selkäkipujen takia, jotka sain melko viattomassa pallontavoittelutilanteessa kauden alussa.

Ekstrovertti vai introvertti? Tällä yksinkertaisella kysymyksellä teemme toisistamme monia nopeita päätelmiä.

Sinällään kysymys on aivan tavallinen. Viihdytkö enemmän ihmisten ilmoilla vai omissa oloissasi? Yleispätevän vastauksen antaminen on kuitenkin vaikeaa.

Viime talvena asunnossani oli hämähäkki. Sen huomasi ensimmäisenä veljeni, joka osoitti seinällä killuvaa ötökkää vierailunsa lopuksi. Mikäs siinä, ajattelin. Kyllä täällä on tilaa kahdelle. Ainakin, kun toinen on noin pieni.

Mieleni muuttui, kun eräänä iltana uusi kämppäkaverini oli hivuttautunut viereeni sängylle katsomaan Frendejä. Hysteerinen kiljahdus pääsi huuliltani, kun ponkaisin ylös sohvalta ja pelästytin siinä sivussa uuden ystäväni patjanrakoon.