Yksinäisyys on aihe, josta en kovin mielelläni kirjoittaisi. Se tuntuu liian raskaalta ja, no, yksityiseltä asialta. Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa esimerkiksi arjen hassuista sattumuksista tai vaikkapa omasta harrastuksestaan.
Mielestäni on kuitenkin olemassa aiheita, joista pitää puhua. Yleinen kirjoittamistani koskeva ohjenuora on, että valitsemani aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä. Yleensä siis valitsen aiheita, mutta joskus aihe valitsee minut. Niin kävi tällä kertaa.
Kirjailija Juha Itkonen puhui äskettäisessä lehtihaastattelussa (Helsingin Sanomat 12.2.) lapsiperheen arjesta sävyssä, joka suuresti ilahdutti kuuden nuoren isoäitiä. Itkosen viesti oli, että lapsiperhearjesta tarvitaan lisää myönteistä puhetta.
Kun ihmiset kuulevat minun opiskelevan yliopistossa, he usein alkavat romantisoida omia yliopistoaikojaan. Monet tuntuvat nauttivan nuoruuden nostalgisoinnista, ja vakuuttavat silmät kiiltäen, että elän juuri nyt elämäni parasta aikaa.
Ihmiset eivät aina tule ajatelleeksi sitä, että myös nuoret nostalgisoivat. Vaikka itsenäistyminen onkin mahtavaa, epävarmuuden hetkillä tulee helposti haikailtua lapsuuden turvaan ja vakauteen. Halusinkin omistaa tämän päivityksen nurmeslaiselle, koivuntuoksuiselle lapsuudelle.
Kun olin vähän nuorempi, haaveilin aika ajoin siitä, millaista olisi asua yksin. Kun näin sisustuslehdessä kauniin olohuoneen, päätin, että minulle tulee samanlainen. Toisaalta haaveilin siitä, ettei tarvitsisi siivota muiden mieliksi. Kai olin välillä myös jo valmiiksi peloissani kaikesta siitä vastuusta, mitä kontolleni sysättäisiin.
Nyt kun olen asunut puolisen vuotta yksiössä, asiat ovat asettuneet mittakaavoihinsa. Mikään ei ole niin dramaattista kuin sen aikanaan kuvittelin olevan – hyvässä ja pahassa.
Kunnon kohottaminen, töissä skarppaaminen vai uuden harrastuksen aloittaminen? Uudenvuoden tiimellyksessä nousee melkein väkisin ajatus siitä, että jotenkin olisi tulevana vuonna muututtava.
Paljastan salaisuuden: en ole useaan vuoteen luvannut joulukuun viimeisenä yhtään mitään. Olen katsonut rakettien väriloistoa ja ajatellut, että samalla tavalla sitä varmaan rämmitään kuin ennenkin.
Kylläpä tämä joulukuu ja joulukalenteri on mennyt taas nopeasti. Viimeistä luukkua viedään niin, että tämä hirvipoika on jo hieman haikeanakin, kun tämä jouluperinteiden muistelu nyt loppuu.
Tajusin vasta tänään, että tämä kalenterihan menee ihan nurinperin ja väärinpäin. Olen tässä höpissyt koristeista ja joulunrauhasta ja kuusista ja ties mistä, mutta joulusiivous osui vasta tähän luukkuun. Nyt jos joku seuraa tätä järjestystä tiukan tarkasti, hän joutuu siivoilemaan kuusen oksien lomassa ja tonttujen seassa. Toisaalta nykyäänhän tunnutaan sanovan, että jos haluaa nuohota kaappien nurkatkin, kannattaa viettää sitten se joulukin siellä kaapissa.
Ai että, tänään aion ottaa pienen varaslähdön yhteen parhaimmista jouluperinteistä. Nimittäin joulusaunaan, vaikka vielä ei aatto olekaan. Mutta voihan sitä vähän harjoitella joulusaunomista etukäteenkin, vai mitä.
Nykyäänhän joulurauha julistetaan virallisesti jouluaattona Suomen joulupääkaupungista elikkäs Turusta. Samoinhan Nurmeksessakin on aikoinaan aattona julistettu juuri näiltä kuvassa olevilta portailta joulurauhaa, ties minkä takia se perinne on lopetettu.
Käärin joulupaketteihin muutamat neulomani villasukat, ja mieleen nousi joulumuisto lasteni lapsuudesta.