Blogit

Kyllä maar alkoi jalkoja hapottaa Kuopion tienoilla, mutta koti-ikävä kalvoi sen verran päätäni, etten viitsinyt pysähtyä Veljmiehen juttusille. Pyyhälsin viitostien myötäisesti kuin tuulispää, mutta muistin sentään kääntyä Siilinjärvellä kohti koti-Nurmesta. Siinä rampille kääntyessä, en suinkaan moottoritietä pitkin juossut, vaan meillä on metsässä vähän samantyyppinen järjestely kuin autoteilläkin, huomasin, että toinen hirvi oli pysähtyneenä mustikkamättään kupeellee ja tutki sorkkaansa.

Minulla oli tuota vauhtia sen verran, että ei auttanut kuin pyyhältää ohi, mutta kävin erään sopivan pajukon kohdalla kääntymässä ympäri ja jolkottelin kaverin viereen. Hirvipoloista oli jokin tuikannut jalkapohjaan. Matkanteko teki niin kipeää, että oli ollut pakko pysähtyä. Kipukohta oli keskellä jalkapohjaa, ettei kaveri, Veijo nimeltään, saanut kurkattua, että mikä sinne oikein oli mennyt. Minä lupasin auttaa ystävää hädässä, vaikka pahalta sorkka näytti. Selvästi sinne sorkanpohjaan oli uponnut iso lasinsiru. Näytti aika syvällä vielä olevan.

Noin viikko sitten tiistaina istuin koneellani. Etäluento oli alkamassa, ja yritin kuumeisesti saada vaaditut tehtävät valmiiksi sitä ennen. Yhtäkkiä puhelimeeni kilahti viesti.

"Hei, laitoimme sinulle juuri asuntotarjouksen sähköpostiisi."

Aikoinaan Pohjois-Karjala projektin keskeisiä teemoja oli herätellä ihmiset tiedostamaan omat terveyden riskitekijänsä. Veren kolesterolitason määrittämisen ohella kansalaisia ohjattiin verenpaineen säännöllisiin mittauksiin ja mahdollisen kohonneen verenpaineen riskitekijöiden tunnistamiseen omissa elintavoissaan.

Lienevätkö opit vähitellen unohtuneet, koska edelleenkin suomalaisten verenpainearvot ovat kansainvälisen mittapuun mukaan korkeita. Riskitason raja-arvoja on tarkennettu sitä mukaan, kun on voitu osoittaa aivohalvauksen ja sydänperäisten ongelmien vähenemistä kohonnutta verenpainetta hoidettaessa tai sen nousua ehkäistäessä. Suurilla henkilömäärillä tehdyt tutkimukset ovat myös osoittaneet, että kohonnut verenpaine heikentää muistia ja lisää mahdollisuutta sairastua muun muassa munuais- ja silmätauteihin. Tämänhetkisen tiedon mukaan systolisen verenpaineen eli yläpaineen pitäisi olla korkeintaan 140 mmHg ja diastolisen eli alapaineen korkeintaan 90 mmHg. Kuitenkin noin puolella yli 30 vuotiaista suomalaisista se on THL:n tekemän FinTerveys 2017 -selvityksen mukaan enemmän. Taustalla verenpaineen nousuun on useita elintapoihin liittyviä tekijöitä, joihin jokainen voi itse myös vaikuttaa.

Mietin pitkään, mille aiheelle haluaisin tämänkertaisen blogitekstini omistaa. Koronavirus tai opiskelu – arkeni päätähdet – tuntuivat liian ilmeisiltä. Halusin kirjoittaa jostakin ilahduttavasta ja arvokkaasta.

Päätin siis kirjoittaa ystävyydestä.

Johtuneeko iän lisäksi koronakriisistä, mutta koskaan en ole tuntenut kesän päättymisestä sellaista haikeutta kuin tänä syksynä.

Aihekuva: Jarno Artika

Syyskuu on jo vuosia ollut nimettynä kipukuukaudeksi. Tämän vuoden kansainvälisenä teemana oli oma kivunhoitosuunnitelma. Ne, jotka kärsivät pitkäaikaisista tai kovista kivuista, eivätkä saa niihin helpotusta, voivat kokea teeman suorastaa herjaukseksi. Kivun hoidon täsmäosaamista ei ole suinkaan saatavilla joka terveyskeskuksessa tai yksityisellä lääkäriasemalla. Kipupoliklinikoita on onneksi perustettu monien sairaaloiden yhteyteen ja kivun hoitoon erikoistuneita lääkäreitä ja hoitajia alkaa olla yhä enemmän. Silti kuitenkin asiantuntijoiden puute on vielä yleistä, eikä toimintaa ole voitu organisoida tarvetta vastaavaksi eri puolilla Suomea.

Koska kipuja on todella monenlaisia, hoitojenkin tulee olla oireen mukaisia, mutta niiden täytyy myös tehota juuri kivun aiheuttaneen ongelman poistamiseen tai ainakin kivun lievittämiseen. Varsinkin kroonistunut kipu voi aiheuttaa unettomuutta, masennusta ja hoitamattomana johtaa työkyvyttömyyteen, elämänlaadun heikkenemisestä puhumattakaan.

Syysloma alkaa, ja tiedän mitä suunnittelet. Olet kasannut läksykirjat yhteen, tutkinut lukujärjestystä ja ehkä kaivanut muistivihkon jostakin.

Aiot suorittaa loppukirin.

Kotimatkaa varten piti vähän reittiä suunnitella. Rauma, ja Länsi-Suomi yleensä, kun ei ole meikäläiselle niin kovin tuttua. Vaan onneksi meillä metsänelikoilla on taipumusta hyvään suuntavaistoon, onpa joillain meistä ihan sisäinen kompassikin, joka helpottaa suuntimien ottamista. Sen kyllä heti tiesin, että itää kohti pitäisi alkaa kulkea ja melko haipakkaa, että illaksi ehtisin kotiin.

Olen nyt elänyt elämäni kaksi ensimmäistä viikkoa joensuulaisena. Tuntuu, että sinä aikana on ehtinyt tapahtua paljon. En muista yhtäkään hetkeä, jolloin olisin istunut toimettomana – ainakaan niin, ettei minulla vilpittömästi olisi ollut jotakin tärkeää tekemistä. Vaikka alkuhässäkkää onkin ollut melkoisesti, olen ehtinyt tehdä joitakin havaintoja uudesta kotikaupungistani.

Metsä alkoi tuntua liian hapekkaalta ja avaralta koronaeristyksen jälkeen, joten päätin suunnata oikein kaupungin vilskeeseen. Eikä sitä tietysti muualle tehnyt venosen mieli, kuin isolle kirkolle, Stadin meininkiä tsiigaamaan, niin kuin paikalliset sanoo, eli tonnin stiflat jalkaan, dörtsi boseen ja kartsalle hengaamaan. Hiljaistahan siellä päivällä oli, mutta kyllä yöllä sitten sattui ja tapahtui ihan senkin edestä.