Blogit

Minulla on aina ollut useita mielenkiinnonkohteita. Teatteri, lukeminen, kielet, kirjoittaminen ja ruoanlaitto, muutaman mainitakseni. Kuullessani uudesta harrastuksesta, tavasta tai trendistä olen lähtökohtaisesti positiivisen utelias.

Näin ei ole ollut urheilun suhteen.

Minusta jokaisen pitäisi edes joskus viettää ihan oikeaa lomaa. Ei siis niin, että on suunnitellut viikon täyteen grillijuhlia, veneretkiä ja mökkiolympialaisia, vaan niin, ettei koske kalenteriin ollenkaan. Silloin on aikaa vain olla. Oleminen on aliarvostettua.

Olisi hienoa, jos kuntavaaleissa ennakkoon äänestäneiden nurmeslaisten määrä ennustaisi myös lopullista äänestysvilkkautta, Nurmes kun on takavuosina loistanut lähinnä omituisen alhaisella äänestysprosentillaan. Nyt 37,1 prosenttia käytti ääntään ennakkoon. Se on Pohjois-Karjalan kuntien toiseksi paras luku. Paremmaksi pani vain Rääkkylä peräti 45,4 prosentillaan.

Niitä ei pääse pakoon. Vaikka välttelisi poliittista keskustelua ja polttaisi äänestysohjeet, vaalit löytävät tiensä jokaisen arkeen. Teiden varsille putkahtelee äänestyspaikkakylttejä, ja uutisissa muistutetaan, että ennakkoäänestää ehtii vielä hyvin.

Näin kysyi eräs ystäväni, kun istuimme viime kesänä Nurmeksen ABC:llä odottamassa tilauksiamme. Olin muutama päivä aikaisemmin saanut tiedon, että olin päässyt opiskelemaan venäjän kieltä Itä-Suomen yliopistoon. Ystäväni tiesi, että olin lukenut venäjää jo usean vuoden ennen yliopistoa, mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi, miksi kaikista maista ja kielistä juuri Venäjä kiinnosti minua.

Tavallaan kyse on sattumasta. Minulle ja luokkalaisilleni tarjottiin mahdollisuutta aloittaa venäjän opiskelu neljännellä luokalla. Ilmoittautuminen oli sitova: jos opinnot aloitti, niitä piti jatkaa peruskoulun loppuun saakka.

Katselin valokuvia lastenlasten koulujen kevätjuhlista. Rehtori ja luokanvalvoja kättelevät uudet ylioppilaat, luokanvalvoja kiertää peruskoulunsa päättävien rivit ja kättelee jokaisen. Halauksia, poskisuukkoja. Ne kuvat ovat takavuosilta. Viime vuonnakin oli juhlat, mutta koululle sai tulla vain toinen vanhemmista, eikä siellä kuulemma kätelty.

18 ikävuotta, vastuullinen ja itsenäinen? Vai jotain aivan muuta? Aikuisuus on yleinen, mutta varsin abstraktiksi jäänyt käsite kielessämme.

Päädyin pohtimaan teemaa lähestyvän 20-vuotissyntymäpäiväni vuoksi. Jonkin aikaa sitten muistin, että kirjoitin itselleni kirjeen 10 vuoden päähän, kun olin 10 vuoden ikäinen - siis kirjeen juuri tähän hetkeen.

Olen tällä hetkellä ikään kuin lomalla. Minulla on kyllä vielä muutama päivä etäluentoja ennen virallista pääsiäislomaa, mutta ajatukseni ovat jo lomalla. En hoida kuin välttämättömimpiä töitä, ja niitäkin hieman kieli poskella.

Siksi olenkin tällä hetkellä Nurmeksessa. Saavuin tänne viikko sitten ikään kuin jo valmiiksi pääsiäislomaa varten. Olenkin ehtinyt ajatella paljon sitä, mitä Nurmes minulle nykyään merkitsee. Ajatukset ovat muuttuneet sitten viime vuoden.

Yksinäisyys on aihe, josta en kovin mielelläni kirjoittaisi. Se tuntuu liian raskaalta ja, no, yksityiseltä asialta. Olisi ehkä helpompaa kirjoittaa esimerkiksi arjen hassuista sattumuksista tai vaikkapa omasta harrastuksestaan.

Mielestäni on kuitenkin olemassa aiheita, joista pitää puhua. Yleinen kirjoittamistani koskeva ohjenuora on, että valitsemani aiheen pitää tuntua merkitykselliseltä. Yleensä siis valitsen aiheita, mutta joskus aihe valitsee minut. Niin kävi tällä kertaa.

Kirjailija Juha Itkonen puhui äskettäisessä lehtihaastattelussa (Helsingin Sanomat 12.2.) lapsiperheen arjesta sävyssä, joka suuresti ilahdutti kuuden nuoren isoäitiä. Itkosen viesti oli, että lapsiperhearjesta tarvitaan lisää myönteistä puhetta.