Blogit

Viime talvena asunnossani oli hämähäkki. Sen huomasi ensimmäisenä veljeni, joka osoitti seinällä killuvaa ötökkää vierailunsa lopuksi. Mikäs siinä, ajattelin. Kyllä täällä on tilaa kahdelle. Ainakin, kun toinen on noin pieni.

Mieleni muuttui, kun eräänä iltana uusi kämppäkaverini oli hivuttautunut viereeni sängylle katsomaan Frendejä. Hysteerinen kiljahdus pääsi huuliltani, kun ponkaisin ylös sohvalta ja pelästytin siinä sivussa uuden ystäväni patjanrakoon.

Olen nyt ollut vuoden verran virallisesti joensuulainen. Blogini alkuperäinen teema olikin muutto ja uuteen arkeen sopeutuminen. On siis tilannekatsauksen aika.

Ehkä aloitan opinnoista. Olen suorittanut 13 kurssia ja 52 opintopistettä. Puhun venäjää paremmin kuin ennen, enkä enää koe jatkuvaa alemmuuskompleksia kaksikielisten kavereideni seurassa. Tiedän ettei kielen käyttämiseen tule jatkuvasti tilaisuuksia, ja siksi vähäisetkin tilaisuudet kannattaa jännityksestä huolimatta hyödyntää. Teen virheitä, mutta pääsen niistä yli.

Vanhaksi ehdin, ennen kuin tulin käyneeksi Tornionlaaksossa ajan kanssa. Kun tilaisuus tuli, pääsin tutustumaan ihan toisenlaiseen todellisuuteen. Koronarajoitukset ovat kurittaneet alueen asukkaita huomattavasti raskaammin kuin meitä täällä itärajan tuntumassa.

Miten saisin aloitettua tämän tekstin niin, että pitäisin lukijat mukana loppuun asti? Aihe itsessään on jo sellainen, että houkuttaa napsauttaa ruudulle jotain iloisempaa. Pitäisi kai keksiä jokin hauska, nokkela tai toiveikas näkökulma.

Sellaisia ei kuitenkaan tällä kertaa irtoa.

Olen kai päässyt blogissani nyt siihen pisteeseen, että ulkoisten aiheiden sijaan alan siirtyä metatasolle. Toisin sanoen tällä kertaa blogini aihe on blogi ja kirjoittamiseni teema kirjoittaminen.

Kun minua kysyttiin kirjoittamaan blogia, sanoin, että tarvitsen miettimisaikaa. En tiedä, miksi ihmeessä. Blogi tuntui välittömästi luonnolliselta jatkumolta tähänastisen elämäni mittaisessa kirjoitusharrastuksessa.

Minulla on aina ollut useita mielenkiinnonkohteita. Teatteri, lukeminen, kielet, kirjoittaminen ja ruoanlaitto, muutaman mainitakseni. Kuullessani uudesta harrastuksesta, tavasta tai trendistä olen lähtökohtaisesti positiivisen utelias.

Näin ei ole ollut urheilun suhteen.

Minusta jokaisen pitäisi edes joskus viettää ihan oikeaa lomaa. Ei siis niin, että on suunnitellut viikon täyteen grillijuhlia, veneretkiä ja mökkiolympialaisia, vaan niin, ettei koske kalenteriin ollenkaan. Silloin on aikaa vain olla. Oleminen on aliarvostettua.

Olisi hienoa, jos kuntavaaleissa ennakkoon äänestäneiden nurmeslaisten määrä ennustaisi myös lopullista äänestysvilkkautta, Nurmes kun on takavuosina loistanut lähinnä omituisen alhaisella äänestysprosentillaan. Nyt 37,1 prosenttia käytti ääntään ennakkoon. Se on Pohjois-Karjalan kuntien toiseksi paras luku. Paremmaksi pani vain Rääkkylä peräti 45,4 prosentillaan.

Niitä ei pääse pakoon. Vaikka välttelisi poliittista keskustelua ja polttaisi äänestysohjeet, vaalit löytävät tiensä jokaisen arkeen. Teiden varsille putkahtelee äänestyspaikkakylttejä, ja uutisissa muistutetaan, että ennakkoäänestää ehtii vielä hyvin.

Näin kysyi eräs ystäväni, kun istuimme viime kesänä Nurmeksen ABC:llä odottamassa tilauksiamme. Olin muutama päivä aikaisemmin saanut tiedon, että olin päässyt opiskelemaan venäjän kieltä Itä-Suomen yliopistoon. Ystäväni tiesi, että olin lukenut venäjää jo usean vuoden ennen yliopistoa, mutta hän ei ollut tullut ajatelleeksi, miksi kaikista maista ja kielistä juuri Venäjä kiinnosti minua.

Tavallaan kyse on sattumasta. Minulle ja luokkalaisilleni tarjottiin mahdollisuutta aloittaa venäjän opiskelu neljännellä luokalla. Ilmoittautuminen oli sitova: jos opinnot aloitti, niitä piti jatkaa peruskoulun loppuun saakka.