Blogit

Minulta kesti kauan myöntää, että olen ihminen, joka ei pidä muutoksista. Haluaisin tietenkin olla se oman elämäni sankaritar, joka kulkee huimapäisesti kohti uutta ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Sen sijaan minua pelottaa.

Maastopyöräilyyn tarvitaan maasto ja pyörä. Noin niin kuin yksinkertaistettuna. Pyöräilläkin voi lähes missä huvittaa – jokamiehenoikeuksien turvin se on sallittua kaikkialla muualla paitsi yksityisillä pihoilla, viljelyksillä, taimikoissa ja muutoin rajoitetuilla alueilla, siinä missä muukin lihasvoimin kulkeminen.

Lajin mielekkyyttä lisää toki kunnollinen maastopyörä. Oikean kokoinen, rouheammalla renkaalla varustettu joko täysjousitettu tai jäykkäperäinen, makuasioita, tai sitten läskipyörä. Talvisessa maastopyöräilyssä läskipyörä on mainio kapistus, mutta se toimii poluilla kivasti myös sulan maan aikaankin.

Glamouria, hyvää ruokaa sekä pikamuotia. Useita yökerhoja sekä ravintoloita, joissa nälkä taklataan mäkeen pienoiseen ylihintaan. Sellaiseksi oletin Ruotsin risteilyn kokemuksen. Saimme tyttöystäväni kanssa idean Norjan reissuni jälkeen: lähdetäänpäs Ruotsiin! Tomerana poikana varasin Silja Linen sivuilta hytin ja lähdimme äkkilähdölle merelle.

Ruotsin risteily lienee usean parikymppisen ensimmäinen omakustanteinen ulkomaanmatka. Lajitovereiden kanssa matkustaminen paatilla onkin jäänyt joillekin tavaksi eläkeikään asti. Onhan risteily halvin tapa aistia luksusta, kun vertaa esimerkiksi lentojen sekä Dubain hotellien hintoja. Mutta laivallakin saa hassattua rahaa.

Se, että muuttaa korona-aikana uuteen kaupunkiin, ei omien kokemuksieni mukaan estä uusien tuttavuuksien löytämistä. Ongelma on pikemminkin siinä, että ilman säännöllisiä tapaamisia ja yhteydenpitoa suurin osa ihmisistä jää puolitutuiksi.

Karjalaisen Hän kävi täällä –palstalla muisteltiin viime viikon lopulla saippuasarja Kauniiden ja rohkeiden henkilön Carolinen (Joanna Johnson) vierailua Joensuussa vuonna 1994 (Karjalainen 15.5.). Jutun kirjoittajalla liittyi tapahtumaan henkilökohtainenkin muisto – kuudesluokkalaisen koulutytön pettymys.

 Juttu toi mieleen oman muistoni jostain noilta vuosilta, juttukeikan, jolla päälleni ohikiitävän hetken satoi tähtipölyä.

Pöö, osa teistä saattaakin muistaa minut. Suurin osa taas ei. Viime kuukausien työ- sekä armeijakiireiden takia paperille rustailu on jäänyt vähemmäksi. Osittain syy piilenee myös motivaation ja inspiraation puutteessa. Mutta näin kevätauringon paistaessa on oiva aika palata sorvin äärelle ja kirjoittaa postauksia blogiini.

Olen pienestä pitäen rakastanut reissaamista. Silloin tosin kulutin enemmän Nukkumatin palveluita kuin nautin maisemista. Muistan kuitenkin perheeni ensimmäisiä yhteisiä reissuja Lappiin. Ala-asteella matkustimme joka kesä ympäri Suomea. Olen myöhemmin sanonutkin, ettei Suomessa luultavasti ole kolkkaa, jota en ole kolunnut. Tästä toki kiitokset vanhemmilleni.

Kotikylääni halkova valtatien varsi 1990-luvun Alajärvellä, jokisuisto pienessä kylässä Thaimaan ja Kambodzan rajalla, autio valkoinen hiekkaranta Tyynen valtameren rannalla indonesialaisella saarella, palmumetsä eteläintialaisen turistilomakohteen läheisyydessä. Mikä näitä paikkoja yhdistää?

Täältä Pohjois-Karjalan peränurkasta käsin katsottuna yhdistävä tekijä on toki paikkojen eksoottinen sijainti, mutta myös järjenvastaiset roskakasat. Roskakasat siellä, minne ne eivät todellakaan kuulu.

Kun opiskelee venäjää yliopistossa, ei uskoisi opintojen puolesta päätyvänsä ensimmäisenä Viroon. Korona, Ukrainan sota ja korkeakoulujen välisen yhteistyön jäädyttäminen varmistivat kuitenkin sen, ettei perinteinen vaihtojakso Tverin yliopistossa toteutunut vuosikurssini osalta.

Kun meille muutama kuukausi sitten tarjottiin mahdollisuutta kuitata kieliharjoittelu viiden päivän intensiivikurssilla Virossa, nauroin ääneen. Ensinnäkin, eiköhän tämäkin reissu peruta aivan viimeisellä minuutilla. Toisekseen, mitä virolaiset voivat opettaa meille venäjän kielestä?

Kevät on ihmisen parasta aikaa, ainakin omasta mielestäni. Muutkin vuodenajat ovat toki ihan kivoja, mutta erityisesti kevättalvessa on sitä jotain, joka vetoaa omiin mielihyväreseptoreihini. Ulkona oleilu, hiihtely hangilla, sohjosurffailu lumilaudalla vuorilla ja tuntureilla sekä evästelyt, kahvittelut ja afterski-oluet aktiviteettien ohessa ovat parasta keväällä, koska ulkona tarkenee jo vähän vähemmillä vaatteilla ja kahvi ei jäähdy välittömästi mukiin, eikä eväsleipien kurkut ole aina jäässä, kuten sydäntalven retkillä saattaa käydä. Aurinkoiset päivät ja valon määrän lisääntyminen myös virkistävät mukavasti mieltä pimeiden talvikuukausien jäljiltä.

Tänä keväänä tarkkailin parhaita hiihtokelejä ja kevään tuloa kahden viikon ajan Kainuun keskussairaalan ikkunasta. Kevättalven aktiviteetit jäivät tällä kertaa osaltani haaveeksi, koska toipuminen jatkuu yhä, mutta onneksi jo kotosalla. Sairaalaretkeltä lähti kuitenkin kotiin tuomisina mukaan uusi pieni ihmisen alku, eli ei tuo reissu aivan turha ollut, vaikka se vähän pääsikin venähtämään rajun infektion takia.

Näiden aasinsiltojen kautta itse asiaan: Luin odotusaikana paljon kirjoja ja yksi erityisesti mieleen jäänyt kirja oli Kerttu Kotakorven kirjoittama Suomen luonto 2100. Kirjassa Kotakorpi kertoo mielenkiintoisesti tutkimuksiin, ennusteisiin ja raportteihin perustuen miltä Suomen luonto, ilmasto ja säätila näyttävät vuonna 2100. Kirjassa keskitytään myös siihen, mitä ilmastonmuutos aiheuttaa muun muassa kasvillisuudelle, metsille, luonnonvaraisille eläinlajeille, rakennetulle ympäristölle ja ihmisille. Kirjan pääajatuksena on ilmastonmuutoksen ymmärtäminen käytännön esimerkkien kautta ja se, että ilmasto ei ainoastaan lämpene vaan muuttuu pikkuhiljaa ja muutokset vaikuttavat kaikkiin elämän osa-alueisiin.

Kirjan ennusteen mukaan talvet lämpenevät noin seitsemän astetta vuoteen 2100 mennessä. Se tarkoittaa käytännössä sitä, että nykyiset Etelä-Suomen sääolot vallitsevat Etelä-Lapissa. Lisäksi sään ääri-ilmiöt sekä pitkät kuivat ja sateiset kaudet yleistyvät. Lintu- ja kalakannat muuttuvat ja puusto ja kasvisto myös. Osa eläin- ja kasvilajeista vetäytyy yhä pohjoisemmaksi ja osa katoaa kokonaan. Muuttunut ilmasto aiheuttaa myös haasteita esimerkiksi rakentamiselle, tiestölle ja viljelylle, koska runsaat sateet tulvien lisäksi kuluttavat rakennettuja ympäristöjä ja sateiden myötä pehmenevät pellot eivät kestä enää samaan malliin isoja koneita kuin nykyään.

Suomen luonnon tulevaisuus vaikuttaa kirjan mukaan melko synkältä ja Pohjois-Karjalan lumiset talvet tulevat olemaan muisto vain, jos seitsemän asteen lämpeneminen toteutuu. Yllätyksenä nämä asiat eivät toki tulleet, mutta kirjan skenaariot tulevasta saivat jopa hieman surulliseksi, vaikka itse en tulekaan tulevaa vuosisataa näkemään. Kirjan lukemisen jälkeen olisikin ollut elämäni tilaisuus ilmastoahdistua lopullisesti, mutta koen, että kirja mieluummin lisäsi ymmärrystä asiaa kohtaan perustellun ja kiihkottoman kerrontansa ansiosta ja auttoi hyväksymään meneillään olevaa muutosta. Luonto kyllä sopeutuu vallitsevaan ilmastoon ja ihmisen tehtävä on sopeutua mukana, jos aikoo tällä pallolla vielä menestyksekkäästi pitempäänkin elellä.

Ilmasto ei muutu yhdessä yössä, vaan muutos tapahtuu koko ajan ja hieman huomaamatta. Vaikka Kotakorven kirja sijoittuu vuoteen 2100, on sen esimerkkien mukaisia suuntauksia jo havaittavissa ympäröivässä luonnossa sekä ilmastossa ja sääolosuhteissa. Tästä syystä onkin tärkeää ymmärtää ilmastonmuutosta ja sen aiheuttamia lieveilmiöitä, koska muutoksen tuomiin haasteisiin on myös mahdollista reagoida ennalta, eikä vain jäädä ahdistuneena odottamaan pahinta. Kaikki keinot, joilla on mahdollista hidastaa ilmastonmuutosta ja ennustettua lämpenemistä, olisi tärkeää ottaa käyttöön, ollaan siitä mitä mieltä hyvänsä. Kestävämpiä ratkaisuja tarvitaan kaikilla elämän osa-alueilla.

Jos minä saisin päättää, niin aina olisi kevättalvi, hanget kantaisivat, aurinko paistaisi ja linnut laulaisivat. Haluaisin myös, että jälkeläiseni ja tulevat sukupolvet pääsisivät vielä pitkään kokemaan Suomen vuodenaikojen vaihtelut ja sydäntalven sekä kevättalven erot. Toisaalta, jos tulevaisuudessa vallitseva säätila on pääasiallisesti mallia jatkuva marraskuu, ei tulevat sukupolvet osaa välttämättä edes kaivata asioita, joihin he eivät ole tottuneet. He myös löytävät toivottavasti marraskuisistakin sääolosuhteista omat fiilistelyjuttunsa. Itselleni muutos olisi luultavasti karumpi kokemus, jos kevättalvet loppuisivat ilmoitusluontoisesti heti huomenna.

Oikeasti olen valmis ottamaan vastaan mitä tulevat vuosikymmenet tuovat ilmaston ja sääolosuhteiden puolesta tullessaan. Aion myös omalta osaltani tehdä voitavani, jotta elinkelpoiset olosuhteet säilyisivät kauniissa maassamme vielä pitkään. Suomen luonto 2100 -kirjaa voin myös suositella lämpimästi tietopakettina tulevasta kaikille sen konkreettisuuden ansiosta. Erityisesti suosittelen kirjaa luettavaksi niille, joita aihe ahdistaa tai vaihtoehtoisesti ei voisi vähempää kiinnostaa. Se voi parhaimmillaan helpottaa ahdistusta tai herättää jopa lievää kiinnostusta asiaa kohtaan.

Monta kertaa joka kesä meillä on menty rappusille paukuttamaan käsiä yhteen, jotta harakat häipyisivät kottaraisten ja pikkulintujen pöntöiltä niiden asukkaita häiritsemästä. Sehän tiedetään, että harakka muun ravinnonhankinnan ohella myös ryöstää toisten lintujen munia ja poikasia. Että niiden puuhat ovat pistelleet vihaksi.

Ristiriitaista kyllä, nyt olen sydänjuuriani myöten pahoillani yhden harakkaparin puolesta.