Blogit

Ylä-Karjalan jutussa (13.9.) harmiteltiin Aronsalmen laavun siirtoa sekä Juuan suunnan unohtamista reittihankkeessa.

En voinut olla tarttumatta tähän aiheeseen, koska minulla on ollut vahvasti näppini pelissä näihin harmitusta tuottaneisiin asioihin, mutta myös päivänvalon kestävät perustelut sille, että miksi näin on toimittu. Lisäksi haluan myös hieman avata prosessia, jonka johdosta Nurmeksessa ollaan reittiasioissa vihdoin niinkin hyvässä vaiheessa, että uudet monikäyttöreitit alkavat olla käyttökunnossa.

Olen ollut kesätoimittajana hurjat kaksi ja puoli kesää. 21-vuotiaalle se on kuitenkin aika paljon, joten siksipä jaan nyt suurta viisauttani toimittajan työstä. Onpahan mitä esitellä työnantajille, todiste, että olen sisäistänyt ainakin jotain.

Jos haastateltava lupaa tarkistaa jutun tiettyyn ajankohtaan mennessä tai soittaa takaisin tunnin kuluttua, hän ei välttämättä pidä lupaustaan.

Säiden suosiessa näin vielä elokuussakin, otimme äkkilähdön Peurajärven aurinkorannikolle keskellä viikkoa. Sulloimme sup-laudat, biksut, pyyhkeet ja matkaseurueen autoon ja ex-tempore-matka kohteeseen alkoi alkuillan auringon helliessä lämmöllään.

Noin parinkymmenen minuutin ajomatkan jälkeen saavuimme Peurajärven alueelle ja laskeuduimme onnistuneesti Mäntyjärven rantaan, vanhaan tuttuun rantalomakohteeseen, jossa seurueemme oli vieraillut viimeksi viime kesänä. Matkan aikana pohdiskelimme olisiko ranta turistisoitunut vuoden aikana, mutta huolemme oli turha.

Olen luonteeltani yleensä kuuntelija. Saan kuulla uusiltakin tutuilta monesti toteamuksen: "Sinulle on niin helppo puhua." Useimpina kertoina se tuntuu arvostettavalta kehulta, ylpeydenaiheelta.

Joinakin päivinä tekisi kuitenkin mieli vastata: "Niinpä, valitettavasti." Kärsivällisyys meinaa loppua etenkin silloin, kun itselläni olisi jotain tärkeää kerrottavaa. Jos en saa suutani auki heti kättelyssä, saan taas tyytyä pelkkään kuuntelijan rooliin.

Tai siis tarkemmin, kaikki yksi tietä vievät Murtovaaralle, mutta muuten alueelle pääsee monesta suunnasta. Ennen muinoin Murtovaaran Kruununmetsätorpalle, nykyiselle talomuseolle kuljettiin ainoastaan polkuja pitkin. Luultavasti torpan sijainti tiettömän taipaleen päässä keskellä ei mitään on yksi syy siihen, että se on säilynyt paikallaan jo toistasataa vuotta. Nykyinen tieyhteys Murtovaaralle on toki ihan kätevä museovieraitakin ajatellen.

Tämä kesä on ollut itselleni poikkeuksellinen. Höljäkän metsien sijasta olen viettänyt sen kaupungissa. Vaikka iso osa kesästäni onkin mennyt töissä, olen ehtinyt havaitsemaan muutamia vuodenajan tuomia muutoksia Joensuussa.

5.7.2021 lähdin kohti Kajaania, Kainuun prikaatia. Vajaa vuosi myöhemmin 8.6.2022 palasin Nurmekseen. Toki siinä välissä kävin lomilla ja vietin aikaa kotona. Tietynlainen rutiini kuitenkin säilyi ja 1. erillisestä autokomppaniasta tuli kotini vuoden ajaksi. Olin meidän yksiköstä yksiä harvoja, jotka saivat viettää koko vuoden samoissa tiloissa. Muuten porukka vaihtui miltei kokonaan.

Olen vältellyt jo jonkin aikaa tästä aiheesta kirjoittamista. Ja "vältellyt" on täysin eri asia kuin se, ettenkö pitäisi aihetta kirjoittamisen arvoisena.

Aina kun olen kokenut yksinäisyyttä tai lukenut uutisista sen olevan yleistä ikäisteni keskuudessa, ensi reaktioni on ollut kieltäminen. Ei kai sitä yksinäisiä olla, kun on saatu yliopistosta kavereita ja perhettäkin tulee nähtyä säännöllisesti! Pitää vaan laittaa suupielet ylöspäin ja lähteä reippaalla mielellä harrastusryhmiin ja yliopiston bileisiin.

Päädyin pitkästä aikaa hipelöimään kaapin perälle unohtunutta Kanadan reissulta revelstokelaisesta kirjakaupasta hankkimaani kirjaa How to survive anything – from animal attacks to the end of the world (and everything in between). Eli Kuinka selviytyä mistä tahansa – eläinhyökkäyksistä maailman loppuun (ja kaikesta siltä väliltä).

Nimensä mukaisesti kirjasta löytyy selviytymisohjeet lähes kaikkiin mahdollisiin tiukkoihin tilanteisiin, kuten lumivyörystä, tsunamista tai pyörremyrskystä selviytymiseen, sähköverkon kaatumisesta, erämaassa eksymiseen, haaksirikkoon, veden varaan ja metsäpalon keskelle joutumiseen, aseistetun henkilön kohtaamiseen, lento-onnettomuuteen tai terrori-iskuun. Omat lukunsa löytyvät myös zombien ja merirosvojen kohtaamisesta, erittäin hyödyllistä tietoa nekin.

Minulta kesti kauan myöntää, että olen ihminen, joka ei pidä muutoksista. Haluaisin tietenkin olla se oman elämäni sankaritar, joka kulkee huimapäisesti kohti uutta ja sopeutuu tilanteeseen kuin tilanteeseen.

Sen sijaan minua pelottaa.