play

Aina vähän retkellä: Intian ihmeet

Katri Kantola

Matkailu avartaa -osiossa: ihmeellinen Intia – suuressa roolissa ovat myös kaksi lumilautaa ja kasa talvivaatteita sekä yritykset hankkiutua niistä eroon.

Vietimme hyvän ystäväni kanssa vuosia sitten viisi viikkoa Japanissa, joista neljä viikkoa Hokkaidon saarella Nisekossa lumilautaillen täydellisissä puuterilumiolosuhteissa. Lumiloman päälle haahuilimme vielä viikon Tokiossa värivaloja ja väenpaljoutta ihmetellen.

Tokiosta matka jatkui Intian Delhin kautta jatkolennolla Srinagariin, joka sijaitsee Intian pohjoisimmassa osavaltiossa Jammu & Kashmirissa. Ennen jatkolentomme lähtöä jonotimme Delhin lentokentällä yön viisumeita, jotka lopulta onnistuimme usean tunnin papereitten pyörittelyn jälkeen saamaan. Intiassa oli tarkoitus oleilla lähes kuukauden päivät.

Srinagariin saavuimme aamupäivällä. Sieltä matkamme jatkui Gulmargiin, joka on vuoristokylä läntisen Himalajan alueella. Kylä sijaitsee yli 2000 metrin korkeudessa ja siellä on pieni hiihtokeskus, joka sai meidät matkustamaan paikalle, koska lumilautailu Intiassa vaikutti kovin kiehtovalta ajatukselta, ja pieni jatko lumilomalle sopii aina.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Jammu & Kashmir on alueena siitä erityinen, että siellä on ollut Pakistanin ja Intian välisiä kahakoita sekä sisällissotia aina 1900-luvun puolivälistä alkaen. Levottomuudet ovat jatkuneet näihin päiviin saakka ja tilanne on yhä epäselvä. Vierailumme aikaan tilanne oli ilmeisesti melko stabiili, mutta turvatoimet Srinagarin lentokentällä olivat melko järeät, aseistettuja sotilaita partioi kaduilla ja sotatoimien jäljet näkyivät alueella selkeästi.

Srinagarin lentokentältä saimme neuvoteltua kyydin Gulmargiin, joten lastasimme meidän kaksi täyteen ahdettua lumilautapussia, kaksi rinkkaa ja käsimatkatavarat, kahden Venäläisen nuoren miehen tavarat plus viisi henkilöä pieneen maasturiin ja lähdimme kohti vuoristoa. Matka kesti kolmisen tuntia, vaikka määrällisesti matkaa ei kertynyt kuin 50 kilometriä. Kertonee teiden kunnosta sekä reitin haastavuudesta että muun säädön määrästä jotain.

Olimme ennalta varanneet hotellin kohteesta, mutta majapaikkaan saapuessamme oli vastaanotto lähinnä hämmentynyt. Heillä oli tieto, että saapuisimme vasta seuraavana päivänä, vaikka varaukseni näytti, että olimme ihan oikeana päivänä liikenteessä. Hotelli oli tietysti täynnä, mutta huone lopulta järjestyi noin tunnin odottelun ja noin viiden henkilökunnan jäsenen edes takaisin säntäilyn jälkeen.

Meidät johdateltiin hotellin ylimpään kerrokseen, huoneeseen, jossa oli märkä kokolattiamatto – katto oli luultavasti vuotanut ja keskellä huonetta nökötti kamiina, johon henkilökunta oli ystävällisesti jo tehnyt tulet, mutta huone oli silti todella kylmä. Olinkin varannut keskuslämmitteisen hotellihuoneen, mutta kamiina ei aivan vastannut kuvausta.

Olinkin varannut keskuslämmitteisen hotellihuoneen, mutta kamiina ei aivan vastannut kuvausta.

Luksusvarusteena huoneessa oli toki lämmitettävä parisänky. Patjassa oli lämpövastukset, jolla olisi saanut käristettyä selkänahkansa helposti, joten emme uskaltaneet tuota vehjettä edes käyttää. Henkilökunta oli pahoillaan, että huone ei ollut sitä mitä piti ja lupasi meille seuraavana päivänä nykyaikaisemman huoneen.

Olimme superväsyneitä kaikesta matkustamisesta ja sillä hetkellä erittäin tyytyväisiä kamiinaan ja puukasaan lattialla, ja halusimme mennä vain nukkumaan. Totesimme myös, että meillä on lämpöisiä vaatteita mukana. Yö meni vaatteita lisäillessä, koska nukahdettuamme kamiina ehti sammua. Yöt vuoristossa voivat olla todella kylmiä, myös sisätiloissa.

Viikko Gulmargissa vierähti lopulta mukavasti. Saimme lämpimämmän hotellihuoneen, ja suurempia lumilautailuun liittyviä suorituspaineitakaan ei ollut, koska Japanissa olimme päässeet nauttimaan täydellisistä lumiolosuhteista, joten otimme vain rennosti. Päivät vietimme vuorella paikallista hiihtokulttuuria ihmetellen, aurinko paistoi ja kevät teki jo helmikuussa tuloaan. Yhtenä päivänä pääsimme jopa yli 5000 metriin menevän gondolin kyytiin sen ollessa auki ja paikallisen ski patrollerin todetessa, että tänään on vain vähän vaaralliset olosuhteet vuorella. Lämpimiä suihkuja laskupäivien päätteeksi ei tosin ollut saatavilla, mutta sekään ei hirveästi hetkauttanut, koska vuoristorypemisen jälkeen meillä oli reissua vielä kolmisen viikkoa jäljellä, ja se oli tarkoitus viettää Goan rannoilla Intian eteläosassa aurinkoa palvoen.

Olimme buukanneet paluukyydin takaisin Srinagarin lentokentälle samalta kuljettajalta, jonka kyydissä olimme kylään tulleetkin. Paluusuunnitelmamme oli aukoton – Srinagarissa käymme postissa tai jonkun kansainvälisen kuriirifirman toimistossa ja lähetämme lumilautapussit edeltä koti-Suomeen, menemme hyvissä ajoin lentokentälle ja olemme onnellisia, kun matkassa on kaksi lumilautapussia vähemmän tavaraa mukana raahattavaksi, koska isojen kassien kanssa liikkuminen oli kieltämättä melko hankalaa ja vaati aina hieman ylimääräistä säätämistä.

Kuljettajamme piti ilmestyä aamulla kahdeksalta noutamaan meidät majapaikastamme. Olimme kertoneet suunnitelmamme hänelle ennalta ja kaikki piti olla selvää. Kello lähenteli puolta yhdeksää ja kuljettajaa ei näkynyt missään. Lopulta soitin hänelle ja herätin hänet ikävästi kesken unien. Hänen työaikansa alkoi kuulemma vasta yhdeksältä. Lähempänä puolta kymmentä pääsimme matkaan – ja juutuimme heti kiinni tiessä olevaan monttuun. Päivystävät kylän miehet riensivät onneksi auttamaan auton irrottamisessa.

Lopulta pääsimme oikeasti matkaan ja Srinagariin saavuimme ennätysajassa, alamäkeen kun ajeltiin. Matkalla tosin puhkesi autosta rengas, mutta kuljettajamme vaihtoi sen sujuvasti tien päällä. Hän myös tiesi kertoa, että Srinagarissa oli jonkin sortin yleislakko meneillään ja epäili, että posti ei välttämättä ole auki. Kävimme kuitenkin tarkastamassa tilanteen.

Posti oli auki, mutta saimme turvatarkastuksen, läpivalaisun ja puhelimiemme ynnä muun sälän sivuun ottamisen jälkeen kuulla, että lentoposti lähtee vain tiettynä päivänä viikossa. Emme halunnet riskeerata kallisarvoista omaisuuttamme ja jättää sitä Srinagarin postitoimistoon lojumaan päiväkausiksi ilman takuuta siitä, että lautapussimme tosiaan päätyisivät Suomeen. Ei auttanut kuin ottaa pakaasit mukaan ja kiiruhtaa lentokentälle.

Itse taas ihmettelin viereisellä tiskillä asioivaa turbaanipäistä herrasmiestä, jolla oli tikari vyöllä.

Lennon lähtöön oli puoli tuntia aikaa. Pääsimme lähtöselvitystiskille neljän turvatarkastuksen jälkeen ja tasan sillä kellon lyömällä, kun lennon olisi ollut määrä lähteä. Virkailija kertoi, että lento on myöhässä, ei hätää. Hän oli myös jostain syystä erittäin kiinnostunut käsimatkatavaroissani olevista vaelluskengistä ja syynäsi ne todella tarkalla silmällä läpi. Itse taas ihmettelin viereisellä tiskillä asioivaa turbaanipäistä herrasmiestä, jolla oli tikari vyöllä. Teräaseen läsnäolo, kun ei tuntunut aiheuttavan minkäänlaisia toimenpiteitä. Saimme itsemme ja tavaramme lopulta lähtöselvitettyä ja siirryimme odotusalueelle.

Kukaan ei enää osannut sanoa, milloin lento lähtee, mutta muuan ystävällinen brittimies tiedusteli meiltä, että olemmeko käyneet jo merkitsemässä laukkumme? Emme olleet, olimme lähinnä hämillämme. Brittimies johdatteli meidät ulos odotushallista ja kehotti etsimään laukkumme ja osoittamaan ne ulkona päivystävälle virkailijalle, joka laittoi niihin merkin, jotta laukut on tunnistettu ja ne ovat jonkun omia. Tällä ilmeisesti varmistettiin, että epämääräisiä kasseja ei päädy lentokoneeseen. Tosin kukaan lentokenttävirkailijoista ei ollut muistanut mainita meille tällaisesta käytännöstä ja ilman ystävällistä brittimiestä laukut olisivat varmasti yhä ties missä.

Pääsimme vielä yhden turvatarkastuksen jälkeen koneeseen ja matkatavarammekin olivat tiettävästi mukana. Lentomme Mumbaihin lähti kolme tuntia myöhässä, mutta lähti kuitenkin. Tässä vaiheessa oli käynyt jo erittäin selväksi, että Intiassa ei mikään toimi niin kuin on ennalta suunniteltu, mutta sinne päin toki, ja säntillisen Japanin jälkeen Intia vaikutti yhdeltä isolta kaaokselta, vaikka olimme nähneet siitä vasta murto-osan.

Laadimme uuden aukottoman suunnitelman – Mumbaissa otamme lentokentältä kyydin hotellille ja pyydämme kuljettajaa poikkeamaan matkalla postiin tai kuriiripalvelun toimistoon ja laitamme lumilautapussit paluumatkalle ja jatkamme itse seuraavana päivänä matkaa kevyemmin kantamuksin bussilla kohti Goan osavaltiota.

Suunnitelman sai hylätä lähes saman tien. Ensinnäkään kukaan taksinkuljettaja ei suostunut ottamaan meitä kyytiin, koska valtavat kantamuksemme, ja näiden erikoisten pussukoiden kuljettaminen pienessä autossa olisi kuulemma voinut aiheuttaa sakkoja, jos jäisimme poliisille kiinni. Lopulta onnistuimme saamaan kyydin ja löysimme jopa DHL:n toimiston, joka vaikutti lähinnä räjäytystyömaalta. Toimistossa sisällä päivystänyt mies antoi lumilautapussiemme lähetykselle hinta-arvioksi yli 300 euroa – emme lähettäneet pusseja. Toimiston puitteet eivät myöskään olleet kovin vakuuttavat, että olisimme halunneet jättää omaisuuttamme heidän haltuunsa. Uusi suunnitelma: Hyvin nukutun yön jälkeen otamme kyydin hotellilta bussiterminaaliin, josta kyytimme Goan suuntaan lähtee ja matkalla tipautamme lumilautapussit postiin.

Vierailu Mumbain pääpostitoimistossa alkoi lupaavasti. Saimme lähetyksen hinta-arvioksi reilut 100 euroa per kassi ja totesimme sen hyväksi diiliksi. Postivirkailija naputteli konettaan ja varmisteli vielä, että mihin halusimmekaan pussukat lähettää, järjestelmästä ei nimittäin löytynyt Finland-nimistä maata. Olimme erittäin hämillämme. Virkailija käänsi näyttöruutunsa meille ja totta se oli, listassa oli lähes kaikki maailman maat, jopa Färsaaret löytyi listalta, mutta ei Suomi Finlandia. Virkailija yritti ystävällisesti kuitenkin tarjota vaihtoehdoksi, että lähettäisimme laukkumme Viroon tai Ruotsiin, koska eikös se ole melkein sama kuin Suomi. Hämmentyneen huvittuneina totesimme, että ei ole, kiitos vain.

Järjestelmästä ei nimittäin löytynyt Finland-nimistä maata.

Tässä kohtaa luovutimme ja päätimme yksinkertaisesti kantaa kaikki kassimme kunniakkaasti itse kotiin asti. Ottaisimme majapaikan jostain Goan rannalta, emmekä liikkuisi reiluun kahteen viikkoon mihinkään, ennen kuin paluu Mumbaihin koittaisi, josta lentomme Helsinkiin olisi määrä lähteä.

Päädyimme Goan Palolemiin, joka on pieni rantalomakohde Arabianmeren rannalla. Löysimme majapaikaksi yksinkertaisen bungalowin läheltä merta paikallisen perheen omistamasta resortista. Päivät kuluivat rannalla maaten ja vältellen ylimääräisiä liikkeitä, mitä nyt uimassa saattoi käydä välillä. Nautimme myös paikallisesta ruuasta – se on hyvin kasvispainotteista, mausteista ja todella herkullista. Erään illallishetkemme iloksi myös kaksi lehmää käveli ravintolaan sisään muina kantturoina – intialaiset lehmät kun saavat pyhyytensä vuoksi kulkea missä vain niitä huvittaa. Majapaikkamme emäntä kävi myös lähes päivittäin istuskelemassa terassillamme ja juoruamassa kylän asiat sekä muiden resortin vieraiden asiat. Hän myös yritti naittaa poikaansa meille aina tasaisin väliajoin. Kieltäydyimme kohteliaasti.

Mumbaihin palasimme bussilla. Isot kantamuksemme olivat yhä mukana ja niiden raahaaminen 30 asteen kuumuudessa oli yhä tuskallista, mutta kotiin lähtö häämötti jo, joten päätimme vain suorittaa homman valittamatta loppuun. Erikoiset kassimme aiheuttivat myös usein uteliaisuutta kanssamatkustajissa ja saimme tuon tuosta selitellä, miksi kanniskelemme mukanamme lumilautoja ja talvivaatteita. Ja mikäs siinä, olihan meillä hyvä tarina kerrottavaksi.

Ennen kotiin paluuta ehdimme vielä päivän verran hämmästellä Mumbaissa miljoonakaupungin tunnelmaa, slummeja ja ökyasuntoja sekä paikallisia nähtävyyksiä.

Lentokentälle hankkiuduimme hyvissä ajoin, koska emme halunneet riskeerata enää yhtään mitään, emmekä kaivanneet enää minkäänlaista ylimääräistä säätämistä. Lähtöportilla olimme myös hyvissä ajoin. Helsingin koneen lastaus alkoi ajallaan ja tyytyväisinä jonotimme koneeseen pääsyä viimeisten matkustajien joukossa.

Emme kuitenkaan päässeet koneeseen – meiltä puuttui käsimatkatavaroista taas joku merkintä, että ne olivat turvatarkastettuja. Ilmeisesti merkinnät olivat menneet sujuvasti ohi, kun turvatarkastuksessa vallitsi totutunlainen kaaos ja rynnimme siitä vain läpi, koska aamukahvi houkutteli siinä vaiheessa jo kovasti.

Lähtöportin virkailija juoksutti meidät lentokentän toiseen päähän turvatarkastuttamaan kassimme ja sieltä laukkasimme hirveää kyytiä takaisin lähtöportille. Pääsimme viimein koneeseen hengästyneinä ja hikisinä kanssamatkustajien tuijottaessa meitä merkitsevästi aiheuttamamme viivästyksen takia. Istuimme penkkiin huojentuneina ja totesimme hysteerisen naurun seasta, että tärkeintähän ei ollut se päämäärä, vaan matka.

P.S. Oonalle terkkuja!

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta