Matkan päästä: Hullu kissanainen

Reilu kaksi vuotta sitten kirjoitin, että lemmikinomistajat saattavat aiheuttaa hössötyksellään hämmennystä lemmikittömien keskuudessa. Nyt kun olen jakanut elämäni ja 30-neliöisen asuntoni jo kahden kuukauden ajan kissan kanssa, on aika tehdä tilannekatsaus.

Viisas 20-vuotias Riikka kirjoitti, että toisin kuin muut ihmiset, lemmikki ei koskaan tuomitse. “Sille riittää, että ruokaa rapsahtaa kippoon tänäänkin.”

23-vuotiaskin Riikka ymmärtää se periaatteessa, mutta yrittää silti aina keksiä jotain uutta ja hauskaa 4-vuotiaalle Wandalle. Se saattaa tarkoittaa, että raahaan valtavaa eläintenkuljetusvaunua junassa ihan vain siksi, että Pikku-Wanda pääsisi nauttimaan ulkoilmasta parvekkeelle. Matkalla asemalta kotiin vaunusta irtoaa pyörä, mutta mitäpä ei muutama kirja korjaisi.

En olisi siitä tuomitsemisestakaan ihan varma. Wandalla on ihmeellinen kyky tuijottaa minua syyttävästi, kun lähden pesemään pyykkiä tai tapaamaan kaveria. Pidemmät reissut se kaiketi aavistaa laukkujen määrästä ja koosta. Silloin silmissä kimmeltää surullinen sävy: älä hylkää minua.

Termi “hullu kissanainen” on kai tarkoitettu jonkinlaiseksi loukkaukseksi yksinäiselle ja vinksahtaneelle vanhalle rouvalle. Minä en ole koskaan osannut ajatella sitä niin.

Pienestä asti olen ollut kateellinen hullulle kissanaiselle. Hänellähän on mieletön määrä kissoja! Käytännössä tietysti ymmärsin, ettei kahdensadan kissan omistaminen voi olla hyvä idea.

Nykyään en ihmettele, miksi kissanainen tulee hulluksi. Standardit lemmikin omistamiselle ovat kasvaneet valtavasti, mikä on tietysti hyväkin asia. Enää kissojakaan ei tarvitse leimata “helpoiksi lemmikeiksi”, joiden perään ei tarvitse erityisesti katsoa. Vaikka kissat harvoin ovat yhtä sosiaalisia kuin koirat, kaipaavat nekin huomiota ja huolenpitoa.

Jotkut lemmikin hyväksi tehdyt hankinnat tuntuvat silti olevan enemmän omistajaa kuin itse lemmikkiä varten. Ei eläintä kiinnosta, ovatko sen valjaat tai lelut uusinta huutoa. Sänkyä en ole Wandalle edes yrittänyt ostaa, sillä matto tai paljas lattia näyttävät kesäkuumalla ajavan saman asian.

Silti huomaan useinkin panostavani lemmikkiin enemmän kuin itseeni. Wandan pienetkin vaivat saavat minut varaamaan välittömästi lääkäriajan, mutta omia labratuloksia en edes viitsi vilkaista, koska "ei niissä varmaan mitään ihmeellistä ole."

Olen valmis tekemään mitä vain, jotta lemmikkini voisi paremmin. Miksei sama päde itseeni?

Siispä julistan synninpäästön kaikille teille, jotka koette riittämättömyyttä lemmikinomistajana. Tämä ei nyt koske niitä, jotka jättävät koiransa kuumaan autoon tai hylkäävät liian vaivalloiseksi käyneen kesäkissan luontoon. Teille sanon: skarpatkaa.

Synninpäästö on julistettu niille, jotka vuodesta toiseen yrittävät hemmotella lemmikkiään ties minkä sortin hieronnoilla ja erikoisherkuilla. Niille, jotka lomalle lähtiessään tuntevat piston sydämessään, vaikka tietävät, että lemmikki on jäänyt hyvään hoitoon. Niille, joiden elämän lemmikinhoito on vaivihkaa täyttänyt.

Edelleenkin tärkeintä on, että lemmikillä on ruokaa, juomaa, seuraa ja viihdykettä. Seura ja viihdykekin vaativat usein vähemmän kuin omistaja kuvittelee. Wanda esimerkiksi tuntuu nauttivan enemmän kadulta löydetystä ponnarista kuin seitsemän euron sulkalelusta, jonka olen sille varta vasten ostanut.