Matkan päästä: Hiljaista homofobiaa

Viime viikolla juhlittiin Pohjois-Karjalan Pride-viikkoa. Myös varsinainen Pride-kuukausi kesäkuu tekee tuloaan.

Joitakin se ärsyttää. Joka puolella liehuvat sateenkaariliput tuntuvat turhalta hössötykseltä. Missä heteropride? 

Minussa Pride herättää ristiriitaisia tuntemuksia. Olen toisaalta iloinen, että sateenkaari-ihmisiä juhlitaan näkyvästi. Toisaalta toivoisin, että keskustelut seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen ihmisoikeuksista eivät rajoittuisi vain touko–kesäkuulle.

Kuten monet jaksavat muistuttaa, on Suomessa toki hyvä tilanne. Täällä ketään ei tapeta tai vangita seksuaalisen suuntautumisen vuoksi, ja tasa-arvoinen avioliittolakikin on voimassa. Myös Euroopassa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen syrjintä on Euroopan perusoikeusviraston tutkimuksen mukaan vähentynyt. Nämä asiat yksin eivät kuitenkaan tarkoita tasa-arvoa.

Oletus heteroudesta istuu yhteiskunnassamme syvällä. Vaikka omaa homouttaan ei tietoisesti piilottelisi, tulkitaan viimeistään samaa sukupuolta olevan kumppanin esittely usein kaapista tulona.

Itseäni tämä turhautti aiemmin, mutta olen oppinut hyväksymään, ettei asia ole omissa käsissäni. En ole missään vaiheessa sanonut olevani hetero. Jos joku silti olettaa niin, ja yllättyy kun en olekaan, se on hänen ongelmansa.

Toisaalta myös seksuaalivähemmistöjen edustajia yritetään turhan usein lokeroida parisuhdestatuksen perusteella. Jos kaapista tullut on sinkku, hänelle saatetaan tokaista, ettei hän ehkä vain vielä ole löytänyt “sitä oikeaa”. Tällä tietenkin tarkoitetaan hetero- eikä suinkaan sateenkaarisuhdetta.

Olen itse biseksuaali, toisin sanoen saatan kiinnostua romanttisesti sekä miehistä että naisista. Usein kuitenkin sekä minä itse että ulkomaailma yrittää lokeroida minut joko lesboksi tai heteroksi.

Olen tiennyt olevani bi jo monta vuotta, mutta pitkään uskoin naisista kiinnostumisen olevan vain “vaihe”, enkä edes viitsinyt kertoa kenellekään uusista tunteistani. Ajattelin, etten ole tarpeeksi homo tullakseni ulos kaapista.

Toisaalta seurustellessani tytön kanssa monet tuntuivat tekevän sen johtopäätöksen, että olen lesbo. Pohdin itsekin hetken, olenko enää oikeastaan kiinnostunut miehistä. Totesin olevani, vaikka vaaka olikin siinä vaiheessa keikahtanut enemmän naisten puolelle.

Tunteet naisia ja miehiä kohtaan ovat erilaisia, mutta yhtä arvokkaita. Haluan että myös heteroparisuhteissa olevat biseksuaalit tietävät sen. Tiedän, miten paljon heidän kokemuksiaan kyseenalaistetaan.

Kun ihminen rakastuu, ei päähän tarvitsisi mahtua mitään muuta. Itsevarminkin sateenkaari-ihminen joutuu kuitenkin ennemmin tai myöhemmin miettimään, mitä muut suhteesta ajattelevat. Parhaassa tapauksessa läheiset ottavat suhteen vastaan yhtä hyvin kuin minkä tahansa heterosuhteenkin.

Tiedän kuitenkin ihmisiä, jotka salailevat suhdettaan pitkään läheisten homofobian vuoksi. Samat ihmiset joutuvat sietämään vuodesta toiseen pistäviä katseita ja salaa lausuttuja ilkeyksiä. Tietoa siitä, että kumppanin vanhemmat toivoisivat mieluummin ketä tahansa heterokumppania kuin tyttöystävää, joka rakastaa kumppaniaan enemmän kuin mitään muuta maailmassa.

Se sattuu, vaikka yritämme peittää sen. Rakkauden löytämisen pitäisi aina olla ilouutinen, vaikka rakkauden kohde ei vastaisikaan sukulaisten odotuksia. Rakkaus toki lämmittää kaikesta huolimatta, mutta sen jatkuva puolusteleminen on uuvuttavaa. Varsinkin kun tietää, miten päinvastainen reaktio olisi heterosuhteen kohdalla.

Juhlimme pridea, koska jokainen ansaitsee rakastua ja rakastaa ilman toisten tuomitsemista. Vaikka ongelma olisi heteroille näkymätön (tai ainakin helposti sivuutettavissa), se on todellinen. Vähintä mitä voi tehdä, on olla ruikuttamatta sateenkaarilipuista.

Rakkauden vastustaminen on ehkä ankeinta, mitä ihminen voi tehdä. Vaikka seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä ei täysin ymmärtäisikään, voi meitä kunnioittaa siitä huolimatta. Surettaa nähdä, miten moni valitsee vuodesta toiseen olla kunnioittamatta.

Kaikesta tästä huolimatta sydämissämme palaa rakkaus. Sitä ei voi yksikään lipunpolttaja ottaa pois.