Aina vähän retkellä: Aina ei löydy mielenrauhaa luonnossa liikkumalla

Upea ulkoilusää. Ehkä syksyn viimeinen oikeasti lämmin päivä, joten pakkohan siitä oli päästä ulos nauttimaan. Lähdin ihan itsekseni kävelylle, ajatuksena tallustella kaikessa rauhassa lähimmän vaaran päälle syksyn värejä ihaillen ja ehkä myös sieniä bongaillen.

Vaaran päälle pääsee tietä pitkin, mutta alkumatkasta suosin yleensä suorinta reittiä, joka oikaisee pellon poikki. Tämä on talvella myös yksi suosikkihiihtoreiteistäni. Menomatka on pelkkää nousua, välillä jyrkkääkin, mutta pois tullessa vaaran päältä saa mukavan pitkän laskun. Reitti toimii lähes kaikkina vuodenaikoina paitsi kesällä, jos pelto on viljeltynä. Maisemat ovat matkalla silmää hivelevät.

Peltoa ylittäessäni huomasin, että joku oli kulkenut ennen minua samaa reittiä melko pitkällä askeleella. Pohdiskelin mielessäni, että hirvi varmaan.

Ei ollut hirvi. Mutaan jääneet käpälän jäljet pellon toisella puolella paljastivat kulkijan. Karhuhan se. Syke nousi, ja pälyilin ympärilleni, että nytkö viimein pääsen tapaamaan arvon mesikämmenen, joka näillä nurkilla asustelee.

Ketään ei kuitenkaan näkynyt, joten ihmettelin isoja jälkiä tovin, ja jatkoin matkaa – jokaista lintua ja ylimääräistä risahdusta tosin säpsähtäen. Kertasin myös varmuuden vuoksi, mitä pitää tehdä, jos kohtaa karhun – peräänny rauhallisesti, yritä olla muutenkin cool ja juttele sille. Mietin puheenaiheitakin valmiiksi, esimerkiksi säästä voisi aina keskustella.

Tie päättyy vaaran päälle ja tekee siellä metsäautoteille ominaisen silmukan. Vaaran laen häämöttäessä karhu oli jo unohtunut, ja reippailu leppoisessa syyssäässä tuntui hetken jo ihan mukavalta.

Vaaran päällä maisemien ihailu jäi kuitenkin melko vähiin, sillä vastassa oli surkea näky – roskaa joka paikka täynnä. Iso rikkinäinen saavi, ruokakääreitä, kahvikuppeja, pakastepusseja, joissa ruuan tähteitä, kattila, nuotion jämä, tupakkapaperin kääreitä, muuta paperisotkua ja lisäksi useita öljykanistereita hieman erillään muusta roskasta.

Thaikieliset maustepussit ja tupakkapaperit paljastivat oletettavat roskaajat. Öljykanisterit sen sijaan olivat luultavasti hakkuiden jäljiltä maastoon unohdettuja.

Ärsytti. Minulla ei ole mitään thaimaalaisia marjanpoimijoita tai luonnonmarjoihin perustuvaa yrittäjyyttä vastaan, eikä tarkoitus ole tällä tarinalla lietsoa eripuraa heitä kohtaan, mutta roskaamista en yksinkertaisesti siedä.

Paluumatka alamäkeen meni pohtiessa, mitä roska-asialle pitäisi tehdä. Kotiin päästyäni kaivoin paikallisen marjayrittäjän puhelinnumeron, johon lähetin viestin kuvien kera, ja pyysin häntä ystävällisesti kehottamaan työntekijöitään keräämään roskat maastosta mukaansa. En tiedä, tavoittiko viesti oikean henkilön, sillä vastausta en ole saanut.

Lähetänkin kaikille luonnonmarjayrittäjille tässä terveisiä, että perehdyttäkää ulkomailta tulevat työntekijänne kunnolla maan tapoihin. Vaikka jokaisenoikeuksien turvin maastossa saakin kulkea lähes missä huvittaa ja miten huvittaa, tulee oikeuksien mukana myös velvollisuuksia, kuten omien roskien siivoaminen maastosta pois. Sitä paitsi systemaattinen ja piittaamattomuudesta johtuva roskaaminen on rangaistava teko.

Samat säännöt pätevät tietysti myös muihinkin kulkijoihin.

Seuraavana päivänä kävimme keräämässä roskat vaaran päältä pois. Öljykanisterit sinne vielä jäivät, mutta niistä sekä muusta roskaamisesta ilmoitin Tornatorille, joka omistaa kyseisen metsätilan. Sain kuittauksen, että he hoitavat öljykanisterit pois kohteesta.

Veikkaan, että roskaongelma on laajempikin kuin vain yhden vaaran päälle kertynyt kaatopaikka, joten vastaavaa roskaamista kohdatessa kannustan muitakin puuttumaan asiaan. Itse myös jatkan roska-aktivismia, mutta karhun kohtaamiseen en ole ehkä ikinä valmis.