Matkan päästä: Taistelu parrasvaloista

Kun olin kaksivuotias, yritin syödä kiven.

En ehkä muistaisi koko asiaa, ellei joku perheenjäsenistäni olisi sattunut kuvaamaan tilanteen. Kyseinen kuva löytyy lukuisista albumeista, ja saan kuulla kuittailua taaperon päähänpistostani aina säännöllisen epäsäännöllisesti.

Muistan kuitenkin, että kiven syömisen taustalla oli syvempikin ajatus: kunnianhimo. Olin ymmärtänyt muiden puheista, ettei kiviä voi syödä. Ajattelin, että ihmiset ympärilläni vaikuttuvat, jos nielen kiven. Se tekisi minusta poikkeuksellisen.

Muutaman minuutin järsimisen jälkeen tajusin, ettei kiven syöminen onnistu. Kuoppasin haaveeni kivensyöjän polusta, mutta kunnianhimo jäi.

^Noin 9-vuotiaana löysin uuden intohimon: teatterin. Olin katsonut ensimmäisen Risto Räppääjä -elokuvan ja kadehtinut nuoria pääosien esittäjiä. Marmatin äidilleni siitä, etteivät elokuvantekijät saapuisi ikipäivänä Nurmekseen, enkä minä pääsisi loistamaan pää- tai edes sivuosassa.

Äiti vastasi, että voisin ilmoittautua kotikyläni Höljäkän kesäteatteriin, joka etsi siihen aikaan lapsinäyttelijöitä. Siitä alkoi usean vuoden kesäteatteriharrastukseni, joka paitsi rohkaisi itseilmaisuun myös ruokki kunnianhimoani.

Kunnianhimo aiheuttaa ihmisissä usein ristiriitaisia tunteita. Toisaalta suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluu olennaisesti vaatimattomuus. Kunnianhimoa pidetään usein itsekkäänä ja vähän narsistisena ominaisuutena. Liian korkeita tavoittelevaa uhkaillaan pilvistä putoamisella.

Toisaalta media vilisee kunnianhimolla kyllästettyjen menestyjien tarinoita. Nämä ihmiset kertovat tavoitteensa takana olleesta kunnianhimosta ylpeinä: kukaan ei uskonut onnistumiseeni, mutta minäpä näytin kaikille. Ilmeisesti kunnianhimo on hyvä ominaispiirre vasta sitten, kun sille on todistanut olevan ihan aitoja perusteita.

Nykyään haaveeni parrasvaloista liittyvät ennen kaikkea kirjoittamiseen. Vaikka kuinka hoen, ettei tekstien saama ulkopuolinen huomio määritä tekstin arvoa, haaveilen siitä huomiosta jatkuvasti. Olipa kyse sitten artikkeleista, novellista tai blogista, haaveilen siitä, miten vielä jonakin päivänä joku nostaa työni parrasvaloihin.

Suhtaudun teksteihini suurella intohimolla: keskustelen mielelläni kirjoituksistani ja siitä, mitä olen milloinkin yrittänyt viestiä.

Samalla esimerkiksi blogin pitäminen on muistuttanut realiteeteista. Kaikki eivät koskaan tule ymmärtämään ajatuksiani. Kun tekstin laittaa eteenpäin, siitä pitää olla samalla tietyllä tapaa valmis luopumaan. Teksti ei ole enää minun, vaan vastaanottajan. Ehkä hienointa ja samalla hirveintä on se, etten voi hallita lukijoiden tulkintoja teksteistäni.

Kunnianhimo on ainakin tiettyyn pisteeseen asti ihan hyvä luonteenpiirre. Ei olisi kuitenkaan reilua nostaa sitä muiden piirteiden yläpuolelle. Kunnianhimo ilman nöyryyttä tai empatiaa ei kanna pitkälle – niin ainakin haluaisin uskoa. Isojenkaan unelmien ei koskaan pitäisi mennä kaiken edelle. Ylpeys, itsekkyys ja “ei tarttee auttaa” -asenne eivät pitkällä tähtäimellä palvele ketään.

^Tarve olla paras on ajanut ainakin minut toisinaan uupumuksen partaalle. On ollut helppoa romantisoida omien tarpeiden laiminlyöntiä ajatuksella, että unelmiahan tässä tavoitellaan. Onnistuminen vaatii kovaa työtä, joka kulminoituu päänsäryksi, kurisevaksi mahaksi ja ihmisistä eristäytymiseksi.

Kuvassa, jossa syön kiveä, näytän kärsivältä, mutta jatkan touhuani silti. Suurin piirtein yhtä järkeväksi tunnen oloni silloin, kun hion toista tuntia novellini sanamuotoja tai kokeilen kymmenettä erilaista otsikkovaihtoehtoa kirjoittamaani uutiseen.

Itsekeskeisyyden riskin lisäksi kunnianhimo tuo usein mukanaan myös kateuden, suorituspaineet ja väsymyksen. Vaikka kuinka haaveilisi jonkin tavoitteen saavuttamisesta, sen tavoittelu usein väistämättä myös uuvuttaa. Joskus on myös ihan tervettä haaveilla ilman tarvetta suorittaa.

Viisautta on muistaa, ettei kaikessa ole kyse itsestä ja omista toiveista ja onnistumisista.