Matkan päästä: Miksi en kuulu kirkkoon?
Kuvassa on Pielisensuun kirkko. Kuva: Riikka Hiltunen
Olen jo pidemmän aikaa halunnut kirjoittaa kristinuskon merkityksestä elämässäni. En ole kuitenkaan uskaltanut, sillä asemani kristinuskoon on moneen verrattuna poikkeuksellinen: erosin kirkosta oma-aloitteisesti loppuvuonna 2020.
Joku voisi tietysti väittää, ettei minulla ole asiaa kirjoittaa uskosta. On totta, etten ole kristinuskon erityisasiantuntija (kuten ei moni kirkon jäsenkään). Se ei kuitenkaan tarkoita, etteikö minulla olisi uskonnosta ajatuksia ja omakohtaisia kokemuksia.
Tiedän monia ihmisiä, joille kirkosta eroaminen ei ole mikään iso juttu. Jos oma lähipiirikään ei kuulu kirkkoon tai uskonto ei muuten tunnu itselle merkitykselliseltä aiheelta, tuskin kirkosta eroaminenkaan hetkauttaa.
Itse olen kuitenkin kasvanut verrattain aktiivisena seurakunnan jäsenenä. Kävin lapsena pyhäkoulua ja toimin isosena rippikoulun jälkeen. Lisäksi esiinnyin Immanuelissa, vaikka se ei suoranaista kirkollista toimintaa olekaan.
Oman kokemukseni mukaan monet nuoret aikuiset eroavat kirkosta tai ainakin harkitsevat eroavansa. Kirkkoon kuuluvilta sukulaisilta oma ero tulee usein salattua. Tällä ehkä pyritään varjelemaan sukulaisten tunteita tai välttämään konflikteja.
Jokaisella on tietenkin oikeus päättää itse, kertooko omasta uskonnostaan tai uskonnottomuudestaan muille. En kuitenkaan usko, että hiljaisuus palvelee lopulta ketään. Kirkosta eronnut saattaa joutua tahtomattaan laulamaan virsiä tai lausumaan rukouksen, eivätkä kirkkoon kuuluvien asenteet avarru ainakaan niin nopeasti, kuin ne tunnustuksen myötä saattaisivat avartua.
Siksi ajattelin kertoa nyt omasta näkökulmastani, miksi en kuulu kirkkoon. Tarkoitukseni ei ole luetella evankelisluterilaisen kirkon tai kristinuskon huonoja puolia, vaan yksikertaisesti selittää, miksi ne eivät juuri nyt tunnu itselleni oikeanlaisilta.
Aloitetaan siitä ilmeisestä syystä: en usko Jumalaan. En ole ateisti, mutta en myöskään pidä Jumalan olemassaoloa kovin todennäköisenä. On hienoa ajatella, että tässä maailmassa on jotain ihmistä suurempaa. En kuitenkaan tiedä, onko se jokin itselleni juuri kristinuskon Jumala tai Jumala ylipäätään.
Haluan selvittää omaa suhdettani uskoon rauhassa ilman ulkoisia odotuksia. Vaikka koen eläneeni melko onnellisen lapsuuden ja nuoruuden evankelisluterilaisen seurakunnan jäsenenä, olen viime vuosina halunnut ottaa siihen etäisyyttä.
Riikka lukemassa Raamattua yliopistolla Länsimaisen kirjallisuuden historia ja klassikot -kurssia varten. Kuva: Riikka Hiltunen
Kristinuskon valta-asema on Suomessa merkittävä. Se näkyy paitsi juhlaperinteissä ja opetuksessa myös usein automaattisena oletuksena siitä, että ihminen on kristitty. Muistakin uskonnoista löytyy tietoa, mutta se on etsittävä enimmäkseen itse.
Minulta kesti kauan kyseenalaistaa se, olenko uskontoni kanssa samaa mieltä asioista. Kirkon opetukset ovat juurtuneet minuun syvälle, vaikka en ole lukenut Raamattua tai käynyt jumalanpalveluksissa erityisen aktiivisesti. Olen oppinut kristinuskosta paljon hyvää, mutta sen valta elämässäni alkoi yhtä kaikki ahdistaa. Halusin aloittaa mahdollisimman puhtaalta pöydältä ja selvittää, mihin itse uskon.
Vaikka sitä ei ehkä ensinäkemältä uskoisi, päätökseni erota oli myös oma tapani kunnioittaa kirkkoa. En halua olla seurakunnan jäsen vain hienon hääpaikan toivossa tai tavan vuoksi.
Tapakristityt ovat kirkon jäseniä siinä missä muutkin, mutta itselleni tuntuu väärältä lausua rukouksia tai veisata veisuja, joiden sanomaan en usko. Voin tehdä niin tilannekohtaisesti ja kunnioituksesta uskoa kohtaan, mutta en teeskennelläkseni olevani jotain, mitä en ole.
Seksuaalivähemmistöön kuuluvana tulee myös toisinaan tunne, ettei kirkko kuulu minulle. Vaikka kirkon ja seurakunnan asenteet ovat muuttuneet aiempaa suvaitsevaisemmiksi, tuntuu uskova homoseksuaali olevan monille edelleen vähintäänkin pohdinnan paikka.
Seksuaalivähemmistöön kuuluvana Riikalle on tullut toisinaan tunne, että kirkko ei kuulu hänelle. Kuva: Riikka Hiltunen
En usko, että pystyn olemaan sellaisen seurakunnan jäsen, jolle minun oikeuteni ovat väittelyn tai neuvottelun aihe. Tiedän kyllä sateenkaarevia, jotka kuuluvat ylpeästi kirkkoon, ja olen iloinen heidän puolestaan. Itse en ole vielä päässyt yli tunteesta, että tulisin aina olemaan joillekin kristityille enemmän tai vähemmän kompromissi.
Olen toki itsekin kokenut seurakunnassa kauniita yhteisöllisiä hetkiä. Juuri yhteisöllisyys sai minut hakemaan isoseksi ja palaamaan Immanueliin vuosi toisensa jälkeen. Nautin seurakunnan tuomasta yhteisöstä ja kaipaan sitä joskus. Yhteisö yksin ei kuitenkaan riitä, jos uskonto ei muutoin tunnu omalta.
Uskonnottomuus ei tarkoita eksynyttä tai moraalitonta elämää. En ole ainakaan mielestäni muuttunut kirkosta eroamisen myötä kyyniseksi tai välinpitämättömäksi. Ennen kaikkea en ole lakannut pohtimasta elämän suuria kysymyksiä, teen sitä nykyään vain itsekseni. Uskonnottomuus ei tee kenestäkään pahaa ihmistä, kuten kirkossa käyminen ei tee kenestäkään hyvää ihmistä.
Tämä blogi ei ole toive käännytysyrityksille tai kirkon markkinoinnille. En ylipäätään usko, että uskonnon tuputtaminen tekee kenenkään kirkkosuhteesta eheämpää. Vaikka oma kokemus kristinuskon parissa olisi hyvä ja kaunis, se ei ole sitä kaikille. Toisen kokemusta pitää pystyä kunnioittamaan silloinkin, kun siihen ei itse pysty samaistumaan.
Voi olla, että jonakin päivänä palaan kirkkoon. Jos niin käy, teen sen omasta uskostani, en muita miellyttääkseni.
