play

Lukijan joulumuisto: Sota-ajan joulumuisto vuodelta 1941

Kuva: Yrjö Nevalainen

Lukijan kirjoitus

Jostain kaukaa kuului tykkien jyly. Seisoin kotimme pihalla, joka oli korkean vaaran päällä.

Isä oli jossain siellä rintamalla puolustamassa meitä, niin minulle kerrottiin. Äitini oli juuri synnyttänyt kaksoset, meitä oli nyt kuusi lasta, minä vanhin 10 vuotta.

Kotimme oli pieni hirsimökki. Navetassa yksi lehmä, josta saimme maitoa moneen tarkoitukseen. Separaattori erotti maidosta kerman, josta saimme siitä kirnuten hieman voita ja sivutuotteena kirnupiimää. Kurrista teimme kokkelipiimää. Välillä maitoon laitettiin porkkanaa, perunaa, kauraa, mitä milloinkin sattui olemaan.

Mummo oli antanut meille kaksi lammasta, jotta saisimme lankaa sukkiin, käsineisiin, villapaitaan ja kaikkeen lämpimään, josta oli suuri pula. Äidilläni ei ollut vielä omaa rukkia, niinpä mummo lainasi meille omaansa. Sitten äiti, joskus myös mummo opetti minut karstaamaan ja kehräämään villasta lankaa.

Vaelsin 8-vuotiaan veljeni kanssa usein kotimme lähimetsässä, marjastimme ja sienestimme. Teimme pyylle rihmoja siinä toivossa, että jotain lihaa vellien ja puurojen jatkoksi saisimme. Isä oli opettanut tuon taidon meille.

Mainos alkaa
Mainos päättyy
Mainos alkaa
Mainos päättyy

Keräsimme käpyjä, teimme sammaleesta ja jäkälästä jonkinlaisia palloja. Niistä tulisi meidän joulukuuseen koristeita. Katinliekonauhat, puolukan ja mustikan varvut ja pallot asettelimme heinävajan päätyyn odottamaan joulua.

Mietimme, tuleekohan isä jouluksi kotiin. ”Kyllä tulloo”, tuumasi veljeni.

Oli tullut jouluaatto. Äiti imetti kaksosia, hoiteli samalla muitakin lapsia ja touhusi lämmityksen ja monen arkisen askareen kimpussa.

Ilta alkoi jo hieman hämärtää, kun viimeinkin eteisestä kuuluivat tutut askeleet. Isä tuli kotiin. Isä heitti oven viereen nuhruisen reppunsa ja sanoi: ”Männäänpä hakemaan se kuusi ennen kuin tulloo ihan pimmee”. Olimme heti valmiina.

Tähtiä alkoi syttyä taivaalle kuin juhlistaen matkaamme kuusen luokse.

Kuusi oli jo kesällä katsottu valmiiksi. Isä otti puuliiterin nurkasta kirveen, minä ja veljeni kuljimme isän jalanjäljissä, olimme ihan hiljaa.

Tähtiä alkoi syttyä taivaalle kuin juhlistaen matkaamme kuusen luokse. Pian kuusi olikin jo kaadettu, kannoimme sitä yhdessä, isä, minä ja veljeni.

Emme vieläkään puhuneet mitään, kuuntelimme vain hiljaisuutta ympärillämme, kaukainen tykkien jylykin oli tauonnut. Kunnes isä rikkoi hiljaisuuden ja kysyi: ”Mitenkäs, oottako työ suanu rihmoilla pyypaistia?”

Veljeni kiiruhti vastaamaan: ”Ei nyt, mutta syksyllä suattiin kaksi lihavvoo.” Isä oli selvästikkin tyytyväinen ja totesi: ”Hyvä.” Isä jatkoi hetken kuluttua: ”Laitettaan huomenna uuvet.”

Tulimme pihalle, kopistelimme loput lumet kuusen oksilta, ja sitten isä asetti kuusen puiseen jalkaan, jonka oli joskus tehnyt.

Minä kipaisin heinävajaan, sieltä löytyivät kätkemäni koristeet. Niillä sitten koristelimme kuusen. Puiseen maljakkoon laitoin muutaman puolukan ja mustikan varvun.

Isä lähti lämmittämään pihasaunaa. Me lapset aloimme koristella kuusta. Pieni öljylampun valo teki varjoja tummiin mökin hirsiin, kodin tutut äänet antoivat turvallisuuden tunteen. Sodan pelko meni kauemmas, kun isäkin oli nyt kotona.

Sinä iltana saunan lämpö ja sen jälkeinen puhdas olo tuntuivat erityisen hyvältä.

Sitten asetuimme koko perhe pöydän ääreen syömään ohrapuuroa. Oli suuren juhlan tuntu.

Isä lähti käymään vielä ulkona. Hetken kuluttua eteisestä kuului kepin kopina ja outoa ryskettä, pienimmät menivät äidin selän taakse piiloon. 3-vuotias pikkusisko alkoi itkeä, mutta rauhoittui, kun pääsi äidin syliin.

Tuolla oudolla tulijalla oli lampaantalja päällään, kädessä suuret karvarukkaset, jonkinlaiset huopikkaat jalassa, päässä musta karvahattu, naama sillä oli niin punainen ja pelottava. Parta oli harmaa, vähän niin kuin meidän lampaan villa. Kohta tulija kyselikin, onko oltu kilttinä. Oltiinhan me, kaikkea se kyselee, ajattelin.

Samalla muistin, että olinhan minä joskus nahistellut veljeni kanssa, mutta olin siitä ihan hiljaa.

Sitten tulija, jota joulupukiksi kutsuttiin, istuutui ja otti selkänsä takaa kangassäkistä tehdyn pussukan, pudotti toisen rukkasen lattialle ja alkoi kaivaa säkin pohjaa. Sieltä tuli ruskeita paperipusseja, niitä hän alkoi jakaa, antoi yhden pussin jokaiselle.

Äiti pyysi, että laulakaahan lapset pukille, mutta me kaikki olimme ihan hiljaa. Mökin hämärässä valossa pukki oli liian pelottava.

Siinä sitten pukki höpötteli niitä näitä poroista, joulumuorista, tontuista ja Korvatunturista. Alkoi sitten hapuilla keppiään lattialta, mumisi partansa takaa, että on kova kiire muiden lasten luokse. Pukki köpötteli siinä kohti ovea, samalla puista keppiä lattiaan kopautellen, katosi pihalle jonnekin aattoillan pimeyteen.

Äiti pyysi, että laulakaahan lapset pukille, mutta me kaikki olimme ihan hiljaa.

Hieman hämmentyneinä me lapset seisoimme oven suuntaan tuijottaen mökin hämärässä rapisevat pussit käsissä.

Kohta isä tulikin sisälle, ja me kerroimme, mitä oli nähty. Näytimme pussejamme ja aloimme kaivaa niiden sisältöä. Jokaisen pussista löytyi pulla (äidin leipoma) ja kaksi sokeripalaa. Ajattelin itsekseni, kylläpä tämä oli kiva yllätys. Jokaisen kasvoilta näkyi ilo.

Voi, miten hyvälle maistuikaan se pulla ja ne sokeripalat. Tuo muisto jäi kirkkaana mieleeni tuosta sota-ajan joulusta.

Tämän tapahtuman kertoi vuosia sitten edesmennyt äitini.

Arja Ovaska

Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta
Haemme jutun kohta