Blogit

Minulla on unelma: matkustaa niin paljon kuin suinkin mahdollista. Haluan tavata ihmisiä ympäri maailmaa, kuulla erilaisista maailmankuvista ja kerätä monennäköisiä kokemuksia. Ehkä joskus asuakin ulkomailla.

Yksi asia kansainvälisyydessä kuitenkin kauhistuttaa: kielitaito. Olen opiskellut englantia 9-vuotiaasta asti ja kuulen sitä päivittäin eri medioissa sekä kaupungilla. Globaalista näkökulmasta katsoen ymmärrän englantia ihan hyvin. Suurin heikkous kielitaidossani ja este sen kehittymiselle onkin itseluottamuksen puute.

Millainen on vahva ihminen? Ihminen, joka selättää syövän tai mielenterveysongelmat? Ihminen, joka nostaa kuntosalilla penkistä sata kiloa? Ihminen, joka hillitsee tunteensa kaikissa tilanteissa vai ihminen, joka uskaltaa itkeä koko maailman nähden? Ihminen, joka pitää lupauksensa? Ihminen, joka valehtelee hävyttömästi?

Ihminen kestää käsittämättömän paljon vaikka mitä. Suurin osa meistä kohtaa elämänsä aikana sellaisia koettelemuksia, jotka joku on joskus kuvitellut ylitsepääsemättömiksi. Käymme läpi niin raastavia suruja kuin fyysisiä ongelmia. Ihminen on keksinyt raketin, lääkkeen malariaan ja mikroaaltouunin. Ihminen kykenee melkein mihin vain, mitä pystymme kuvittelemaan.

En muista, että olisin ollut koskaan niin vihainen. En vain tiennyt, kenelle. En edes tiennyt, onko häntä olemassa ja oliko vihaisuuteen oikeasti syytä. Vuorokautta myöhemmin selvisi, ettei ollut. Kiukku vaihtui myötätuntoon.

En oikeastaan ole varma, haluanko kirjoittaa tästä aiheesta. Tiedän tulevani kuulostamaan vuosien päähän jämähtäneeltä kukkahattutädiltä. Eikä kukaan halua kuulostaa kukkahattutädiltä 17-vuotiaana. Kirjoitan silti.

Nykypäivän lapsilla on hämmentävät paljon virikkeitä. Kun kiinnittää huomiota kaupungilla liikkuviin alakoululaisiin, huomaa, että heistä suurimmalla osalla on älypuhelin koko ajan käden ulottuvilla. He pelaavat Pokemon Go:ta, tapittavat Youtube-videoita ja snäppäävät.

Syksyisissä metsissä ja etenkin teiden varsilla eletään hirveitä tilanteita. Kesäkuumalla hirvikärpänen hätistelee hirvipoloja pusikoiden läpi tielle, syksyinen kiima lisää kulkutautiin kierroksia ja pian alkava hirvenmetsästys laittaa loputkin kaviot kopisemaan. Tänä syksynä varsinkin Valtimon suunnalla, Kuutostien varrella Karhunpäässä on kolahtanut turhan usein.

Yleensä turmissa menehtyy hirvi poikineen, mutta autoilijat matkustajineenkaan eivät säästy sivuosumilta. Romuraudan korvaa kasko, mutta henki on ainutkertainen. Hirvelläkin. Tosin sen haihduttua lihojen arvo punnitaan huutokaupassa. Viimeksi Karhunpäässä meni emo kahdelta vasaraukalta. Siellä ne orpoina tormuilevat tien tuntumassa, uskaltamatta yksin syvemmälle metsän siimekseen. Puissa piisaa vielä jonkin aikaa lehtiä, mutta kun elämä ei ole vasariepuja vielä koulinut, houkutus hyökkäillä tielle on hirmuinen. Pelkona on, että lähiaikoina kolahtaa taas.

Juttelin kahden urheilullisen ja reippaan yläkouluikäisen sukulaistyttöni kanssa koululiikunnasta. He asuvat ja opiskelevat eri paikkakunnilla. Silti molemmilla on samankaltaisia, pitkälti ahdistavia kokemuksia koulun liikuntatunneista. Petyin kovasti kuullessani tyttöjen näkemyksistä. On vuosi 2018, opetussuunnitelmat on laitettu vaikka miten päin uusiksi. Silti mikään ei tunnu muuttuneen.

On ihan oikein, että yhteiskunta ottaa digitalisaatiosta kaiken hyödyn irti. Se ei kuitenkaan saa johtaa digitaidottomien syrjäyttämiseen. Tästä tuntuvat kaikki olevan samaa mieltä. Miksi sen estäminen sitten on niin vaikeaa?

Tämän viikon ensimmäinen päivä meni monella tavalla pieleen. Olin kiireinen ja väsynyt. Lääkäri sähläsi ja unohdin ostaa vessapaperia. Ystävällä oli paha mieli, enkä osannut tai ehkä vain jaksanut lohduttaa. Nuo asiat kerroin jokaiselle, jonka kanssa illalla juttelin. Unohdin mainita, että sain myös hyviä uutisia Kelalta, ja että huomenna on luvassa mukavaa tekemistä.

Väsymys sumentaa näkövinkkelin. Se saa kaiken tuntumaan ärsyttävältä ja raskaalta. Jotenkin tunkkaiselta. Väsymys on eri asia kuin uupumus. Väsymys johtuu liian vähäisestä levosta. Uupumus on kroonisempaa. Sekin johtuu liian vähäisestä levosta, joka taas johtuu kasvaneesta levon tarpeesta, joka taas johtuu jatkuvasta ylikuormituksesta. Väsymys on helppoa tunnistaa, uupumisen tajuaa usein aivan liian myöhään. Se menee syvemmälle.

Muutin viikonloppuna omilleni. Asunnostani puuttuu vielä suurin osa kalusteista ja valoista. Täällä kaikuu, eikä kaapeista löydy mitään ylimääräistä. Minulla on hyvä olla. Uusi asuntoni tuntuu kodilta jo nyt. Ihan ensimmäisessä tänne julkaisemassani blogitekstissä pohdin, mikä tekee kodin. Olen tainnut sen jo keksiä: varmuus ja ihmiset.

Viime syksynä lukion ykkösluokan aloittaessani olin pelokas ja epävarma. Vuoden aikana löysin mielettömän ympäristön ihmisineen ja vahvistuin sen keskellä. Löysin kodin. Yhden useista.

Minä olen kasvisyöjä. Minulta kysytään usein, miksi en syö lihaa. Kysyn sitä itsekin usein kohdatessani muita kasvissyöjiä. Kysymys on oikeastaan outo. Vastaan usein toteamalla, että en näe lihan syöntiin mitään syytä.

Monet kuvittelevat kasvisruokailun olevan epäterveellistä, vaikeaa sekä kallista. Luulot johtuvat tietämättömyydestä. Nykypäivänä lihan tilalle on tarjolla yltäkylläisesti vaihtoehtoja aina eines-hampurilaisista falafel-pyöryköihin. Ravintoaineita saa normaaleilla ruokamäärillä arkiruuasta varmasti tarpeeksi.